Mietteitä päiväkirjan pitämisestä ja muistojen ylöskirjaamisesta

Vuoden alkuun tuli lasten kanssa jostakin puheeksi heidän vauvakirjansa.

Kaivoin ne hyllystä esiin ja lueskelimme. Totesinpa vain, että olen maailman surkein päiväkirjan pitäjä ja muistojen ylös kirjoittaja.

Edes itse en saanut kiinni vauvakirjoihin kirjaamistani asioista, mitähän iloa niistä mahtaa siis olla lapsille?

Olenhan pitänyt Apen ensimmäisistä ajoista kotisivuillamme päiväkirjaakin aikanaan varmaan vuoden verran, jollen pidempäänkin, yhtä huonolla menestyksellä. Lueskelin sitä tässä joku vuosi takaperin ja ainoa, mitä siitä kostuin oli "kävimme tänään kylässä ja vaunuajelulla". Ei hemmetti, KETÄ kiinnostaa? Ei niin ketään, ei edes minua itseäni, eikä varmasti aikanaan Apeakaan.

No, julkinen kirjoittaminen on tietysti hieman eri asia kuin ihan oikean päiväkirjan pitäminen. Tänne kirjoittaessani mietin tarkkaan, millaisia asioita julkaisen ja mitkä ovat asioita, joita tänne en halua. Siskoni oli silti sitä mieltä, että julkaisen jo nyt hyvinkin henkilökohtaisia juttuja. No, jokaisella on rajansa yksityisen ja julkisen välillä, minun lienee aina ollut hieman laajempi - ja nyt sitten lapsi-raukkojen on siihen sopeuduttava. Toistaiseksi en mielestäni ole täällä kuitenkaan järin henkilökohtaista julkaissut - ja kaiken tämän vähänkin anonyymina. Uskon, että ulkopuolisen on vaikea tästä meidän perhettämme tunnistaa.

Huomasin jo tässäkin blogissa jossakin kohtaa sortuneeni tapahtumien kertaukseen, joka siis on ehdottoman tylsää. Olen toki yrittänyt kiinnittää asiaan huomiota, mutta karvoistaan on vaikea päästä. Siksi välillä tietoisesti kerään asioita, joista täällä voisin kertoa ja joita kuvailla. Ja kaiken tänne kirjoittamani (paitsi näitä omia välipohdintojani) kirjoitan sillä mielellä, että ne jäävät muksuille muistoksi heidän lapsuudestaan. Ja hämmästykseni olen seurannut, kuinka suuri määrä kävijöitä tänne jatkuvasti eksyy näitä päiväkirjamerkintöjäni kurkkaamaan. Hauskaa tietysti, vaikkakin hämmentävää on, että joku oikeasti haluaa lukea näitä kirjoitelmiani!

Yhtä kaikki, ehkä tämä pohdinta kertoo siitä, miksi en ole koskaan osannut päiväkirjaa itsekään pitää. Teininä sitä kerta toisensa perään yritin, huonolla menestyksellä. Onhan tuolla varaston pohjilla muutama päiväkirjaviritelmä tallessa, mutta tuskinpa niistä kovasti irti saisin, jos ne sieltä esiin kaivaisin.

Niin, tämä ei siis tarkoittanut lainkaan sitä ettenkö aio jatkaa tämän blogin pitämistä. Kunhan lämpimikseni jutustelin ja pohdiskelin ;-D Tai ehkä muistutukseksi itselleni jottei tästä tulisi yhtä surkeaa viritelmää kuin lasten vauvakirjoista.

Kaikki te, joilla ei vielä ole lapsia tai ne ovat vielä aivan pieniä (ja miksei isompiakin). KÄYTTÄKÄÄ VIDEOKAMERAA!! Ottakaa vaikka tuhansia tunteja filmiä, ei mitään väliä! Ihan tavallisista tilanteista: ruokailuista, leikeistä, tappeluista, lauleskeluista - normaalista elämästä. Juuri se on meille itsellemme jälkikäteen merkityksellisintä, uskokaa pois. Ja videokuva kun yksinkertaisesti vain kertoo enemmän kuin tuhat sanaa - tai satatuhatta valokuvaa. Meilläkin koko perhe rakastaa katsoa muutaman vuoden takaisia filmejä elämästämme. Vaikka ne olisivat vain täynnä epämääräistä älämölöä.

Tämä nerokas (?) idea pulpahti pitkästä aikaa mieleeni juuri hetki sitten, kun kävin sanomassa neiti Indylle hyvää yötä. Neiti rutisti minua tavalliseen tapaansa hampaat irvessä kummallisia kitiseviä ääniä päästäen ja kertoen, kuinka ihana ja aivan paras minä olen. Ja tietysti isi myös. Siinä hetkessä mietin, että voi kunpa saisin tämän videolle. Olisi ihana vuosikymmenten päästä muistaa tuo hetki - tuo ilme, tuo ääni, ne kun ovat niin kertakaikkisen hellyyttäviä ja rakkaita. Toki sanatkin, koska niitä aikanaan tuskin liikaa kuulen, mutta tässä tapauksessa ne olivat se epäolennaisin seikka. Videolle juuri siksi, että tästä tekstistähän ette pysty asiaa kuvittelemaan sellaisena kun se oikeasti oli (enkä osaa sitä tämän paremmin kuvailla), enkä minä surkean muistini perusteella mieleeni palauttamaan.

Tämä pohdinta johti siihen, että päätin kaivaa ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen videokameran jostakin laatikon perukoilta. Julkisesti en valitettavasti lastemme edesottamuksia halua videon muodossa esittää - mutta saanpahan jotakin todellista omaan arkistoomme.

Hyvä uudenvuodenlupausehdotus siis kaikille:
Videoikaa, videoikaa ja videoikaa!