Kaksi lasta sen olla pitää

Olen taas tänään luojaani kiittänyt, että halusimme (ja saimme) kaksi lasta tähän perheeseen. Tämä siis myös siskolleni tiedoksi, joka juuri eilen kysyi, että miksi helvetissä ryhtyi hommaan toistamiseen.

Tänään nuo kaksi ihanaa riiviötä ovat leikkineen tuntikaupalla (oikeasti!) keskenään ilman riidan riitaa - ja ääntäkin on käytetty niin kohtuudella, ettei siihen ole tarvinut puuttua. Ah tätä ihanuutta! (Ja tämä sanottuani siellä varmaan alkaa vuosisadan riita ;-D)

Olohuoneessa on toki lattia täynnä jos jonkinlaista tilpehööriä, majakin rakennettuna ja Indyn makkarissa ovat makoilleet tuossa viimeisen tunnin Indyn sängyllä pelaten Ninskaa (ilman lupaa, pelipäivähän on meillä maanantai), mutta ei haittaa niin kauan kun rauha maassa säilyy!

Parturissa ja kampaajallakin tänään poikkesimme, kun ensi viikolla on päiväkodissa valokuvaus. Suuria mullistuksia ei tullut, mutta Indy oli selvästi vielä täysin voimaton, itku tuli tunnin reissulla pariinkin kertaan.

Soitinpa siis päiväkotiin, että meidän väki viettää vielä huomisenkin sairaspäivää. Johon rakas Ape-miehemme miettiliäänä totesi: "Äiti, mun mielestä on joissakin perheissä päiväkodissa tosi epäreilua, että jos toinen lapsista on kipeä, toinen joutuu kuitenkin menemään päiväkotiin." Mitäpä tuohon voi sanoa? Olla onnellinen siitä, että kasvatusajatuksemme ovat kantaneet kaunista hedelmää.

Onpas tämä kotona olo välillä kerrassa juhlaa, en muista tällaista rauhan tunnetta pitkiin aikoihin!

Omia retkiä ja sairastupaa

Nyt on sitten vietetty oikein urakalla aikuisten aikaa viime viikonloput. Täysin epätyypillistä meille. P oli ensin toissa viikonloppuna sen neljä päivää poissa kalareissuillaan (taisin ehkä mainitakin), viime viikonloppuna olin itse (järisyttävän nautinnollisella) kolmen päivän Brysselin reissulla neljän muun äidin kanssa. Ah, ihanaa, kyllä nyt taas jaksaa. Ihan jo tuli sellainen olo, että eiköhän tässä nyt ole vähäksi aikaa nämä omat reissut.

Ja on syytäkin, koska täällä alkoi tänään taas sairastupa. Indy on yskinyt jo jokusen päivän, eilen kuitenkin oli vielä päiväkodissa. Jännitin jo eilen, että näinköhän on tänään kipeä - ja olihan tuo. Ei asialla mulle mitään väliä ole, mielelläni olen kotona, kuten P:kin, mutta kun tänään olis ollut Indyn elämän ensimmäinen Metsämörri-retki päiväkodissa.

Eilen illalla oli lämpöä ja ajattelin, että ehkä jaksaa kuitenkin tänään sen verran, että voi käydä retkellä ja haetaan heti sen jälkeen pois. No, yöllä keekoili hereillä ties kuinka monta tuntia (Annoin Ventolinea inhalaationa - ja jos joku tietää, miltä tuntuu kun on juonut liikaa kahvia, tämä sai saman aikaan Indyllä, oli aivan tärinässä) ja juuri kun olimme vihdoin nukahtaneet vierekkäin aikuisten sänkyyn, heräsin siihen, että Indy ryntäsi vessaan oksentaen matkalla eteiseen lattialle ja matolle... P pääsi siis vielä kahden aikaan suihkuun kun minä siivosin lattioita. (Meillä siis molemmat lapset oksentelevat aina flunssassa, lima nousee niin rajusti.)

Tämän jälkeenkin vielä jaksoin uskoa, että ehkä neiti pääsee vielä tolpilleen aamulla. Noh, kun kuumetta oli aamulla 40,2, totesin, että aika jäädä kotiin :-D

Itse kävin töissä pari tuntia kääntymässä, kun P oli menossa iltavuoroon ja teimme vaihdoin puoliltapäivin.

Kotona Indyn vointihan on mitä mainioin, silmistä hiukan näkee että on kipeä, mutta vauhti ei katoa. Siispä järkkäsimme oman metsäretken kotona.

Ape on aivan mahtava pikkumies nykyään. Hän toimi retken johtajana. Oli piilottanut pehmoeläimiä pitkin kämppää, kiertelimme siis (sademetsässä kuulemma, tarkeni t-paidassa) ja etsimme eri eläimiä. Löytyi hiiriä ja lepakko luolasta, lintuja ja oravia puiden oksilta, karhuja pesästään, delfiiniä ja ameebaa lammikossa... Ja tärkeimpänä tietysti picnic puiden juurella viltin päällä :-)

Ja niin isoveli hoiti pikkusiskoaan myöhemminkin päivän mittaan. Kun Indy alkoi yskiä ja sanoin, että nyt tarvitaan oksennusämpäriä (joka meillä siis usein käytössä), oli Ape ehtinyt sen jo hakea. Oksennuksen jälkeen Indy huilaili hetken sängyllään, johon Ape sitten järjesti viihdykettä. Äiti painui omaan sänkyynsä nukkumaan ja herättyään totesi, että siellä nuo keskenään pelaavat Ninskaa.

Taudeista huolimatta täällä siis hyvällä mielellä koko jengi!

Kirpeitä syyspäiviä kaikille!

Hui, kuukausi vilahti johonkin!

Mihin ihmeeseen se aika katos? Mä olin ihan varma, että siitä on korkeintaan kaks viikkoa kun kirjoitin tänne viimeks.

Ei meidän elämään kummenpaa olekaan kuulunut. Aika tasaista ja mukavaa. Ehkä siksi, että muu perhe on ollut viimeiset kolme viikkoa lomalla, kaikki ovat ehkä olleet normaalia rennompia.

No joo, pari viikkoa tästä kolmesta meni mulla kyllä vähän käsille. Kun muun perheen loma alkoi, lähtivät kolmeksi päiväksi käymään lasten vaarin luona Lappeenrannassa. Tarkoitti siis mulle omaa aikaa, tietysti työpäivän jälkeen. Hoidin asian niin, että ensimmäisenä iltana liukastuin kotona eteisen lattialla lasi kädessä (ja ei, en ollut humalassa!). Sillä seurauksella, että oikein käden keskisormesta katkesi kaksi hermoa. No, viikon sairaslomahan siitä pamahti enkä päässyt juuri kirjoittelemaan edes koneella, aika kipeä oli. Kolme viikkoa on kohta tapaturmasta ja vieläkin sormi on toipilaana, mutta kirjoittaminen sentään jo sujuu.

Huomasinpa vain, että jopa minäkin pärjään aika vähällä netillä. Positiivista siis. Raskasta tietysti on ollut armaalla miehelläni, kun on pitänyt tehdä melkoisesti ylimääräistä, yhdellä kädellä toimiminen on vähän hankalaa.

Ai niin, tän bloginhan oli tarkoitus kertoa lasten elämästä ;-) Kuukauden tauon jälkeen oon jo unohtanu, mitä kaikkea oon tänne aiemmin kirjannu. Oonko jo kertonu, et meidän pikkumies on oppinu pyytään anteeksi. Tulee jo itse asiassa vähän turhankin helposti pyytämään anteeksi tyhmäilyään, saa jo aikuinen hävetä vieressä, kun ei pysty yhtä hienosti virheitään myöntämään. Niin, Ape onkin todennut: "Mä olen aikuinen." Johon minä tietysti olen ihmetellyt, että miten niin. "No kun olet sanonu et vasta aikuisensa osaa tulla ilman käskyä pyytämään anteeksi." Kauheaa, että meidän 6 v on niin usein aikuisempi kuin perheen aikuiset. Ja ei, älkää pelätkö, roolit eivät silti ole tässä perheessä mitenkään kääntyneet. Mutta ylpeähän tuosta herrasta voi olla.

Apen lukeminenkin muuten alkaa olla melkoisen sujuvaa. Äidistä tietty kiva, kun olen odottanut, että koska se rupeaa lukemaan perheen iltasadut ;-D Nyt toissailtana halusinkin ihan omatoimisesti lukea Indylle ja mulle iltasaduksi Maisa-kirjan. Ihana! Ja kuulemma pystyy jo jonkin verran seuraamaan tekstityksiä tv:stä. Asian huono puoli :-)

Pienempikin tuntuu muuttuneen isoksi yhdessä yössä (no ehkä vähän pidemmässä ajassa). Indy, täysin itselleen poikkeuksellisesti, on tehnyt omatoimisesti pikkuhommia (laittaa aamupalaa esille, hoitaa hammasharjojen tahnoittamisen jne.) Sotkua piisaa ja sehän on mulle välillä vähän vaikeaa, mutta yritän kestää edes välillä, kun toinen niin hienosti yrittää. Upeasti on myös ruvennut siivoamaan jälkiään, aiemmin kun on vain istunut lattialla itkemässä sotkun määrää.

Nyt mennään käymään Makuunissa vuokraamassa leffa ja hakemassa karkkia. Meillä on tänään laiskottelupäivä kolmisin lasten kanssa, isäntä on neljän päivän kalareissulla ja tulee vasta huomeniltana.


ps. Pidimme muuten palaverin kolmisin Ape, P ja minä, ja teimme päätöksen, että Ape ei jatkossa mene eskariin kuin pakollisina pk-päivinä. En ehtinyt sitä vielä pk:lla eilen kertoa, saa nähdä, miten suhtautuvat.