Ystäväni kirjoitteli tänään omassa blogissaan siitä, kuinka on tyytyväinen "tylsään elämäänsä", siihen että vie lapset hoitoon, käy työssä, hakee lapset hoidosta, käy lähikaupassa ja välillä Jumbossa piipahtamassa. Tämän lisäksi hän tosin harrastaa myös aktiivista liikuntaa. Hän kertoo, ettei kaipaakaan mitään muuta.
En minäkään. Totuus on, että enhän minä ehtisi tai jaksaisikaan mitään muuta. Näen ystäviä enintään kerran kuukaudessa, kaikki muu sosiaalinen elämä rajoittuu päiväkodin pihalla tai kotimatkalla vaihdettuihin nopeisiin kuulumisiin. Onneksi siis olen tyytyväinen tähän. Tosin tämäkin tuntuu vähän liian hektiseltä. Aina on kiire, joko viemään/hakemaan lapsia hoitoon/hoidosta tai töihin. Eivätkä meidän muksut siis edes harrasta mitään. Siihen on monta syytä, pääasiassa se, että ajattelen tuon ikäisten lasten pärjäävän oikein mainiosti vielä ilmankin, mutta myös siksi, että jos elämä tuntuu liian hektiseltä jo nyt, miksi ihmeessä lisäisin siihen vielä jotakin. Huomautuksena, että en harrasta mitään itsekään.
Mietinpä kuitenkin tässä taas tänään, että onkohan kyse sittenkään siitä, että elämämme olisi hektistä, ehkä se onkin vain oma kokemukseni. Vaikka menen sieltä mistä aita on matalin lähes jokaisessa arkipäivän asiassa (lastenhoidossa, ruuanlaitossa, siivoamisessa...), ehkä en vain itse osaa elää hetkessä, juoksen aina vain siihen seuraavaan. Eipä siis taida toteutua mottoni, Carpe Diem.
No, kesä on tässä ja lomakin edessä. Ehkä tämän kesän tavoitteeksi voisi ottaa tämän asian pureskelun ja siihen keskittymisen. Kesälomalla kun en tosiaankaan ota paineita, minuuttiaikataululla ei silloin pelata.
Ja tästä päästäänkin otsikon toiseen aiheeseen (olipa loistava, täysin suunnittelematon aasinsilta :-D). Viikon päästä keskiviikkona on päiväkodin kevätjuhlat iltasella. Mielenkiinnolla odottelen, kumpi lapsista tänä vuonna suostuu esiintymään vai suostuuko kumpikaan. Vallan hurjaa olisi, jos molemmat vuorollaan yleisön eteen nousisivat. En todellakaan koe, että heidän pitäisi esille väkisin mennäkään, menevät jos uskaltavat, mutta on mielenkiintoista seurata meidän sosiaalisten ja ulospäinsuuntautuneiden lasten reaktioita tuollaisessa tilanteessa. Molemmat kun menevät aivan lukkoon. Tyypillistä kai, mutta kun itse olen siinä suhteessa ollut aina erilainen, en ollut osannut odottaa sitä. Ja kun kotona omalle väelle niin mielellään esiintyvät.
Hassua ja hauskaa siinä on erityisesti se, että tuollaisissa tilanteissa sitä oppii omasta lapsestaan täysin uusia asioita. Oletteko koskaan olleet tilanteessa, jossa olette ajatelleet läheisen ihmisen toimivan jollakin tietyllä tavalla juuri siinä hetkessä - ja hän tekeekin aivan päinvastoin? Se aiheuttaa hetkellisen hämmennyksen.
Ihanaa on tietysti oppia uusia asioita lapsestaan, minä ainakin nautin siitä suunnattomasti. Mutta on se toki itsellekin hämmentävää. Katselen heitä aivan liian läheltä nähdäkseni kaikkea, mutta luonnollisesti kuvittelen tuntevani lapseni täydellisesti ;-D Kun ammattilainenkin olen :-D Ja varmasti tuon isomman tunnenkin, olenhan viettänyt hänen kanssaan kaksi vuotta (joista ensimmäiset 9kk käytännössä sylitysten), joten suhde on ehtinyt kehittyä. Toisin kuin tuohon pienempään, joka on tullut perheen neljänneksi jäseneksi.
Paljon olen viime aikoina miettinyt, kuinka sitä pikkukakkosta ei näe ollenkaan samaan tapaan kuin ensimmäisen. Enkä puhu tässä siitä, että toisen kohdalla koko tilanne on jo tutumpi vaan siitä, että tälle uudelle tulokkaalle ei vain ole samaa tilaa kuin ensimmäiselle, huomion jakajia on tuolloin kaksi.
Siitäkö johtuu, että tunnen pikkuneidin huonommin kuin herran? Olen toki kuvitellut tuntevani neidinkin, kunnes muutama päiväkodin hoitajan kommentti on osoittanut, että itse asiassa tuntemiseni onkin ollut vain sitä, millaiseksi olen lapseni kuvitellut.
Ihanaa siis, että meillä on päiväkodissa näitä mielettömän ihania hoitajia, jotka oikeasti osaavat ja vielä uskaltavatkin osoittaa näitä piirteitä meille vanhemmille.
Olen ihanalta I:n hoitajalta oppinut, että neiti on hyvinkin varautunut uusissa tilanteissa; hänen on vaikea ottaa osaa sellaiseen, joka ei ole tuttua ja turvallista ja hän suhtautuu (ainakin päiväkotiympäristössä) varauksellisesti uusiin ihmisiin. Uskokaa tai älkää, tämä kaikki oli minulle uutta tietoa kun sen ensikerran kuulin. Tai sanotaan, että ehkä sain sen ahaa-elämyksen: "No niinpä tosiaan muuten onkin".
Ja neiti on kuulemma myös hyvin oikeudentajuinen. Tämä oli myös täydellinen uutinen, tosin miellyttävä sellainen, koska kotona se on A, joka on oikeudenmukainen ja oikeudentajuinen, yleensä I on se, joka ottaa mielellään vähän muilta, pimittää asioita ja on itsekkäästi oman asiansa takana (kuten tietysti tuon ikäisen kuuluukin).
Ihanaa, että lapsistani löytyy uusia piirteitä. Ja ihanaa, että on näitäkin oikeasti ammattitaitoisia hoitajia.
Joille pitäisi nyt ostaa kevätjuhlalahjat. Krääk! Inhoan tätä kaksi kertaa vuodessa edessä olevaa tilannetta. Annan toki mielelläni heille jotakin, mutta koska heitä on yhteensä kuusi (kolme molemmissa ryhmissä) enkä ole rikas toimitusjohtaja, on se aina melkoinen haaste. Jotakin kivaa, mutta kohtuuhintaista. Ollaan annettu tyynyliinaa, jossa lukee Hyvää yötä hoitaja, ollaan koristeltu kauppakasseja omin piirustuksin, ollaan viety suomalaisesta kierrätyslasista tehdyt korut, paikallisen suklaakaupan suklaita... Ja silti pitäisi aina vain keksiä lisää. Haasteen tässä tuo se, että en missään nimessä halua antaa mitään turhaa krääsää nurkkiin kertymään, sitä he varmasti saavat kilokaupalla joka vuosi.
Tämän kevään lahjan ehdin kyllä jo keksiä. Ja olin (taas :-D) jopa vähän ylpeä hauskasta keksinnöstäni. Ehkä uskallan sen täällä paljastaa, kukaan heistä tuskin eksyy tätä lukemaan (kun eivät koko blogista tietysti tiedäkään): Päätin tänä vuonna ostaa heille Heli Laaksosen runokirjat Pulu uis (joka tosin ylittää kahdella eurolla budjetin, kun raja oli 10e/hoitaja). Ajattelin vielä laittaa jokaiselle jonkin omistuskirjoituksen muistoksi lapsista. Minusta Helin runot ovat hauskoja, vaikkei erityisen innokas runojen tai edes kirjojen ystävä olisikaan. Ja hauskemman tästä tekee se, että I:n yksi hoitajista on perulainen, hänen suomenkielensä ei siis ole ollenkaan täydellistä :-D Voipi olla, että kirjaa lukiessaan hän kuvittelee lukevansa hepreaa, niin vaikeaa tekstin lukeminen on välillä suomalaisellekin.
Lisää hyviä ideoita tuleville jouluille ja keväille otetaan vastaan!!
Ja kun tänne kuuluu näitä kuvia lisäillä, loppuun yksi suosikkiseinistäni meiltäkin.
