Hups - ja viikko katosi jälleen

Miten se on mahdollista, että aika lentää tällaista vauhtia? Juuri vasta tänne kirjoittelin - ja totesin sen olleen viime lauantai. Kääk!

No, viikko on mennyt hyvinkin tiiviisti kotosalla, herrasemme - Ape siis - on lämpöillyt koko viikon maanantai-illasta lähtien, joten kotimiehenä olemme olleet. Ei vaan tunnu lämpöily hellittävän. Juuri sillä tavalla ikävästi ihan hiukan joka päivä mittari nousee, jottei tohdi päiväkotiin viedä, mutta vointiin ei vaikuta. Ihan siis perusräkätautia vain, joten täällä on sisarukset repineet toisensa tukkaa, huutaneet ja tapelleet ihan vaan muutaman kerran viikon aikana.

Ens viikko taitaakin siis mennä pienemmän sairastaessa, ainahan nuo peräperää taudit saavat.

***

Viikon kohokohta oli eilinen, meidän herrasta tuli virallisesti koululainen. Täällä kaupungissa oli kouluun ilmoittautuminen eilen. Tästä se sitten lähtee, äidin luopuminen :-( Ei ole enää meidän pieni mies niin pieni, eikä jatkuvasti turvallisen aikuisen silmän alla. Uh, kummallekohan se tulee olemaan vaikeampaa, äidille vai pojalle? - ja vastauksen tiedätte :-)

***

Päivänä muutamana tuossa eräässä seuraamassani blogissa eräälle toiselle äiti-ihmiselle avauduin ja paljastin, että täällä kotona ei tule oikein mitään tehtyä enkä oikein mitään erityistaitojakaan omaa.

Siihen liittyen lähes hymyilytti (vaikkakin oikeasti lähinnä oksetti) tämän kodin tila samaisena päivänä. Oikein piti kuvia ottaa, millaiselta koti oikeasti näyttää silloin kun täällä ollaan viikko oltu eikä vieraita ole ovesta astunut.

Ihan hiukan vain erosi siitä kodista, jollaisia tämä blogi-maailma on pullollaan: viimeisen päälle siisti, sisustettu, pelkistetty, puhdas, raikas ja pullantuoksuinen. Juu, ei meillä. :-D

Häpeän maksimoimiseksi - ja päivälle piristykseksi (koska jokainen voi tämän jälkeen todeta, että onneksi meillä on sentään siistimpää) - laitan tähän muutaman kuvan. Kiinnittäkää huomiota kuvien laatuun, jokaisessa taitaa näkyä kameran varjo :-D - Ja herkimmät siivousintoilijat, suosittelen kuvien yli hyppäämistä! ;-D

ps. Juuri nyt meillä ei näytä ihan tällaiselta!

Tämän myötä mukavaa viikonloppua kaikille!

Lauantai-päivän ratoksi

Ohhoh, onpahan ollut lauantai. Kerrassaan liikunnallinen ja ulkoilullinen, täysin poikkeuksellinen meidän perheelle. Kiitos siitä ei kylläkään kuulu meille perheen aikuisille vaan aktiivisille kavereille, jotka liikkeelle meitä ajavat.

Aamusta kävin lenkillä ensimmäisen kerran KOLMEEN viikkoon. Ah, IHANAA!! Vaikka taitaa jäädä yhteen kertaa, ei kestä jalka edelleenkään :-( Mutta ihanaa oli käydä edes kerran. ♥ ♥ ♥ ♥

Lenkin jälkeen Apen kaverin äiti soitteli muksuja heidän pihaansa leikkimään. Ja meniväthän nuo, ei tarvi kahdesti pyytää. Jopa Indy jäi ensimmäisen kerran ikinä vieraaseen pihaan reiluksi tunniksi Apen ja Apen kaverin kera. Tähän asti on jääminen aina jännittänyt liikaa, nytkin joutui pitkään pohtimaan uskaltamistaan. Mutta uskalsi - ja viihtyi hyvin! Saivat reissun päätteeksi taluttaa kaverin koiraakin. Erittäin onnistunut reissu siis - ja äiti & isä saivat käydä välissä rauhassa ruokakaupassa. Ah, elämän pieni nautinto sekin (ja samalla haaveille, mitä teemme, kun voitamme tuon ennätyspotin lotossa tänään, 7,4 miljoonaa - älkää huoliko ystävät, mukavia muistamme kyllä ;-D)!

Tunti ehdittiin olla kotona koko perhe ulkoilun jälkeen ja syödä karkkia pahaan oloon asti ;-), kun toiset kaverit pyysivät muksuja uudelleen ulos. Ape innosta puhkuen alkoi heti pukea (närästyksestä kärsien), mutta Indy valitsi dvd:t ja lisäpahaolon iskän kanssa kotona. Äitinsä tytär :-D

Mutta Ape onkin nyt päässyt laskemaan pyllymäkeä Tuomiokirkon portailla. Sitä ei moni olekaan tehnyt, jokunen sata turistia ehkä :-D

Tämä ei ole oma kuvamme

Muutamia hauskoja juttuja viikon varrelta:

Toivoisin kovasti pääseväni hieman raivaamaan Indyn huonetta, se kun on täynnä roinaa (roskaa, sanon minä), josta hän ei halua luopua. Totesin hänelle tuossa päivänä muutamana, että hän on varsinainen hamsteri, kerää kaiken minkä näkee. Hän kovasti väitti, että näin ei ole. Pyysin häntä ottamaan esille yhden "aarrelaatikoistaan" ja kävimme sitä läpi osoittaakseni hänelle puheeni pointin:
* pureskeltu miniminilusikka (pet shop) - "Ei voi luopua" (ja tätä vahvistaa aina painamalla tavaraa rintaansa vasten)
* rautalangan pätkä - "Ei voi luopua"
* parin sentin pala narua - "Enhän voi luopua mun narustakaan"
* pieni kivi - "En pysty luopumaan"
* pelinappula peliin, jota meillä ei ole - "En halua luopua, tämä on pelinappula, joku kertoi"
* teatterilippu (käytetty tietysti) - "Ei voi laittaa pois, mun ikioma teatterilippu"
* pieni muoviputken pätkä - "Ei saa luopua, se on lisämateriaaliputki"
*huoh*

Indyn tämän hetkinen helliminen on muuten huomattavan huvittavaa:
Hän tulee syliin tai muuten kainaloon ja pyytää:
"Voisitko pistää kätesi suoraksi, tahtoisin hiukan napsia kyynärpäätäsi?" :-D
- Tämä siis tarkoittaa, että hän näprää kyynärpäässä olevaa löysää ihokaistaletta.
♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Samaa aihetta sivuavia lauluja syntyi myös tuossa yhtenä iltana, neidiltä jälleen:
"Nipinapi nipsis, nipinapi nipsis" ja "Maailman eniten äitiä rakastan, kyynärpäästä vähän napsin vain"
♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Samaisena iltana hiukan aiemmin, kun lapset olivat riekkuneet tunnin ympärillä ja halusin hiukan hengähtää itsekseni:
Äiti: "Nyt meette leikkiin kymmeneks minuutiks omaan huoneeseen, sit mä tuun laittaan iltapalaa."
Ape: "En mä mee leikkiin, mä meen tylsistyyn kymmeneks minuutiks." :-D
- Myöhemmin totesin tämän tarkoittaneen sitä, että oli kuluttanut tuon reilun kymmenen minuuttia oman pöytänsä vieressä piirrelleen Star Wars-hahmoja paperiin. (Star Wars on tällä hetkellä aivan ykkönen, Marion lisäksi - näitä kahta pelataan Nintendolla aina pelipäivänä)

Mukavaa viikonlopun jatkoa!

Tyhjä pää vai tyhjäpää

Tällä kertaa siis minä, eivät lapset.

Ei liikahda pääkopassa mikään, ei ole liikahtanut muutamaan päivään. Yleensä nappaan lasten puheista ja toimista jatkuvasti ideoita tänne kirjoittaakseni (vaikka useimmiten unohdan puolet ennenkuin saan ne tänne asti kirjattua), nyt ei niin mitään. Eikä meidän elämä nyt ole yhtäkkiä mihinkään muuttunut, äidin pää siis ei vain toimi.

Ehkä se on tuo kuntopyöräily. Uh, olen nyt siirtynyt siihen lääkärin määräyksellä toistaiseksi ja siirtänyt juoksun sivuun joksikin aikaa *nyyh* Muutaman viikon ajan olen nyt 3 x viikossa tunnin kerrallaan tuota satulaa hinkannut (kirjaimellisesti, häntäluut ovat aivan hellänä), yök. Mutta mennään nyt näin, jottei koko syksyn työ mene hukkaan ja uskotaan, että pian taas jalka kestää juoksemista. Poikkeuksellisen paljon energiaa tuo pyöräily kuitenkin vie. Ei kai enempää kuin juoksukaan, kun samoilla sykkeillä mennään, mutta tuntuu vain siltä, koska puuha ei ole mieluisaa.

Ja kun energia on vähissä - ei liiku päässä mikään, ei ole kirjoitettavaakaan. En edes osaa kirjoittaa tällä hetkellä, tämänkin tekstin oikoluin noin viisikymmentä kertaa ja virheitä jäi varmasti silti.

En siis ole unohtanut teitä, uskolliset kolme lukijaani ;-D Palaan heti kun on jotakin sanottavaa (se voi olla vielä tänäänkin, koskaan ei tiedä)!

Ihania ne on

Istuessani wc-pöntöllä (tämänhän kaikki halusivat tietää ;-D) tässä iltana eräänä, rakas poikani pyyhkäisi vessaan eteeni:

A: "Äiti hei, arvaa mikä mulle on maailmassa toiseks tärkeintä sen jälkeen, että mulla on noin ihanat vanhemmat?"

Ä: "No veikkaan, että joku peli" (Ape oli juuri kotiutunut kaverilta Nintendoa pelaamasta, joten äiti kuvitteli tämän kysymyksen olevan johdattelua)

A: "Ooksä ihan hullu!? Mulle joku peli ei vois ikinä olla mikään tärkein maailmassa. Se on tietenkin se, että mä yleensä synnyin."

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Ja sitten se toinen, meidän ihana prinsessa:

Samaisena iltana pyysin iltasadun jälkeen häntä käymään pissalla ja tulemaan pian takaisin voidakseni laulaa hänelle iltalaulun. (Huomiona tähän, että olin itse melkoisen kipeä, flunssa tulossa ja ääni pois).

Indy meni reippaasti pissalle ja sitten alkoikin prinsessa-vaihe: Hän huusi minua pyyhkimään. Siis 4,5-vuotias, joka ei ole edes halunnut tässä apua ikinä. Totesin, että en nyt sen vuoksi nouse sängystä (jossa siis odottelin iltalaulua varten), koska se ei ole pakollista kun hän pystyy siihen itsekin... Sillä seurauksella, että Indy huusi puoli tuntia suoraa huutoa vessassa istuen, vaatien äitiä pyyhkimään. Lopulta alkoi jo huudon seurauksena oksettaakin. Pieni sitkeä neitini ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Lopulta ( -ei, en antanut periksi, tässä kohtaa en nähnyt siihen mitään tarvetta) lähdin viemään isoveljeä omaan sänkyynsä ja kerroin Indylle, että hän jää ilman laulua, jos ei ilmaannu omaan sänkyynsä alle minuutissa.

Sieltähän tuo rakas neitimme lopulta isoveljen huoneen ovelle tuli ja kertoi nyyhkytystensä seasta, että nyt on pyyhitty. Istuimme pitkään sylitysten ja keskustelimme asiasta suukottelujen ja hänen anteeksipyyntöjensä keskellä.

Ihana, itsepäinen, kovapäinen neiti.

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Uskomatonta miten lapset voivatkin olla aivan vastakohtia toisilleen! Ja silti aivan yhtä rakkaita. Hassua!

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Älynvälä(hd)yksiä

Mietin tuossa, olenko jo jakanut kanssanne erään hauskan keskustelun joulukuulta, jota viereisessä huoneessa kuuntelin. En yllättäen muista olenko sen jo tänne laittanut, mutta äkkiseltään en sitä löytänyt. Ja jos nyt sen kerran olenkin jo kirjoittanut, kuka tätä nyt niin tarkkaan lukee, että moista toistoa muistaisi ;-)

P tuli eräänä iltana jälleen töistä kotiin puoli kymmeneltä, jolloin pieni neitimme usein vielä sängyssä hereillä pyörii.

Isä meni tytärtään halaamaan ja hyvää yötä toivottamaan.
Indy: "Sun pitäis ajaa parta tänään" (- taisi pistellä poskea halatessa)
Isä: "En mä sitä tänään aja, ajan huomenna"
Indy: "Eiks yöllä sit oo sähköö vai?"

Mukavaa alkanutta viikkoa, se on jo toinen viikko tänä vuonna!

Syitä hereillä olemiseen

Hereillä pysymisen ABC by Indy tänä iltana:

a) Narisevalla äänellä: "Äiti, mua pelottaa" - tämä lausahdus on käytössä noin miljoona kertaa viikossa, vaikka istun kolme metriä huoneen oven ulkopuolella kunnes neiti nukahtaa ja vastaan hänen jokaiseen kommenttiinsa: "Sulla ei ole mitään hätää, mä olen tässä aivan vieressä, käy nukkumaan".

b) Nyt jo itkuisena, sängystä ovenrakoon tulleena: "Äiti, mä en halua antaa mun huoneen tavaroita kenellekään, mut mä en pysty olemaan siellä, kun siellä on liian täyttä."

c) Ja sitten jo eteisen lattialle istumaan ja itkemään käyneenä: "Äiti, onko mun junarata varastossa? (-"Ei, se on annettu pois") -Mä HALUUUN mun junaradan takaisin nyt, mä haluan leikkiä sillä huomenna" - junarata on siis lahjoitettu pienemmille sukulaisille noin puoli vuotta sitten.

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

I just love my kids

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Äiti on turva

Apelta tänä iltana kuultua:

A: "Äiti, kun mä olen tässä sua tosi pitkään aina kuunnellu, mä oon todennu, että sä osaat kyllä huutaa tosi lujaa. Ja puhua lujaa, vaikka et aina huutais"

Ä: "Jaaha, no onko se nyt sit hyvä vai huono asia?"

A: "No onhan se hyvä asia, koska jos meille tulee varkaita, sä voit huutaa niille niin lujaa, että ne pelästyy ja lähtee karkuun"

♥♥♥

♥ ♥

Mietteitä päiväkirjan pitämisestä ja muistojen ylöskirjaamisesta

Vuoden alkuun tuli lasten kanssa jostakin puheeksi heidän vauvakirjansa.

Kaivoin ne hyllystä esiin ja lueskelimme. Totesinpa vain, että olen maailman surkein päiväkirjan pitäjä ja muistojen ylös kirjoittaja.

Edes itse en saanut kiinni vauvakirjoihin kirjaamistani asioista, mitähän iloa niistä mahtaa siis olla lapsille?

Olenhan pitänyt Apen ensimmäisistä ajoista kotisivuillamme päiväkirjaakin aikanaan varmaan vuoden verran, jollen pidempäänkin, yhtä huonolla menestyksellä. Lueskelin sitä tässä joku vuosi takaperin ja ainoa, mitä siitä kostuin oli "kävimme tänään kylässä ja vaunuajelulla". Ei hemmetti, KETÄ kiinnostaa? Ei niin ketään, ei edes minua itseäni, eikä varmasti aikanaan Apeakaan.

No, julkinen kirjoittaminen on tietysti hieman eri asia kuin ihan oikean päiväkirjan pitäminen. Tänne kirjoittaessani mietin tarkkaan, millaisia asioita julkaisen ja mitkä ovat asioita, joita tänne en halua. Siskoni oli silti sitä mieltä, että julkaisen jo nyt hyvinkin henkilökohtaisia juttuja. No, jokaisella on rajansa yksityisen ja julkisen välillä, minun lienee aina ollut hieman laajempi - ja nyt sitten lapsi-raukkojen on siihen sopeuduttava. Toistaiseksi en mielestäni ole täällä kuitenkaan järin henkilökohtaista julkaissut - ja kaiken tämän vähänkin anonyymina. Uskon, että ulkopuolisen on vaikea tästä meidän perhettämme tunnistaa.

Huomasin jo tässäkin blogissa jossakin kohtaa sortuneeni tapahtumien kertaukseen, joka siis on ehdottoman tylsää. Olen toki yrittänyt kiinnittää asiaan huomiota, mutta karvoistaan on vaikea päästä. Siksi välillä tietoisesti kerään asioita, joista täällä voisin kertoa ja joita kuvailla. Ja kaiken tänne kirjoittamani (paitsi näitä omia välipohdintojani) kirjoitan sillä mielellä, että ne jäävät muksuille muistoksi heidän lapsuudestaan. Ja hämmästykseni olen seurannut, kuinka suuri määrä kävijöitä tänne jatkuvasti eksyy näitä päiväkirjamerkintöjäni kurkkaamaan. Hauskaa tietysti, vaikkakin hämmentävää on, että joku oikeasti haluaa lukea näitä kirjoitelmiani!

Yhtä kaikki, ehkä tämä pohdinta kertoo siitä, miksi en ole koskaan osannut päiväkirjaa itsekään pitää. Teininä sitä kerta toisensa perään yritin, huonolla menestyksellä. Onhan tuolla varaston pohjilla muutama päiväkirjaviritelmä tallessa, mutta tuskinpa niistä kovasti irti saisin, jos ne sieltä esiin kaivaisin.

Niin, tämä ei siis tarkoittanut lainkaan sitä ettenkö aio jatkaa tämän blogin pitämistä. Kunhan lämpimikseni jutustelin ja pohdiskelin ;-D Tai ehkä muistutukseksi itselleni jottei tästä tulisi yhtä surkeaa viritelmää kuin lasten vauvakirjoista.

Kaikki te, joilla ei vielä ole lapsia tai ne ovat vielä aivan pieniä (ja miksei isompiakin). KÄYTTÄKÄÄ VIDEOKAMERAA!! Ottakaa vaikka tuhansia tunteja filmiä, ei mitään väliä! Ihan tavallisista tilanteista: ruokailuista, leikeistä, tappeluista, lauleskeluista - normaalista elämästä. Juuri se on meille itsellemme jälkikäteen merkityksellisintä, uskokaa pois. Ja videokuva kun yksinkertaisesti vain kertoo enemmän kuin tuhat sanaa - tai satatuhatta valokuvaa. Meilläkin koko perhe rakastaa katsoa muutaman vuoden takaisia filmejä elämästämme. Vaikka ne olisivat vain täynnä epämääräistä älämölöä.

Tämä nerokas (?) idea pulpahti pitkästä aikaa mieleeni juuri hetki sitten, kun kävin sanomassa neiti Indylle hyvää yötä. Neiti rutisti minua tavalliseen tapaansa hampaat irvessä kummallisia kitiseviä ääniä päästäen ja kertoen, kuinka ihana ja aivan paras minä olen. Ja tietysti isi myös. Siinä hetkessä mietin, että voi kunpa saisin tämän videolle. Olisi ihana vuosikymmenten päästä muistaa tuo hetki - tuo ilme, tuo ääni, ne kun ovat niin kertakaikkisen hellyyttäviä ja rakkaita. Toki sanatkin, koska niitä aikanaan tuskin liikaa kuulen, mutta tässä tapauksessa ne olivat se epäolennaisin seikka. Videolle juuri siksi, että tästä tekstistähän ette pysty asiaa kuvittelemaan sellaisena kun se oikeasti oli (enkä osaa sitä tämän paremmin kuvailla), enkä minä surkean muistini perusteella mieleeni palauttamaan.

Tämä pohdinta johti siihen, että päätin kaivaa ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen videokameran jostakin laatikon perukoilta. Julkisesti en valitettavasti lastemme edesottamuksia halua videon muodossa esittää - mutta saanpahan jotakin todellista omaan arkistoomme.

Hyvä uudenvuodenlupausehdotus siis kaikille:
Videoikaa, videoikaa ja videoikaa!

Se oli sitten taas siinä, yksi vuosi elämästä - nyt vain uutta kohti

Menneeseen vuoteen on kuulunut monta hyvää ja ihanaa hetkeä, mutta myös raskaita uutisia ja vaikeita asioita. Toivon kaikesta sydämestäni, että alkaneesta vuodesta tulisi hieman helpompi. Tapahtumarikkautta vastaan minulla ei sen sijaan ole mitään.

Uusi vuosi vaihtui mukavasti ihan vain oman perheen kesken. Tänä vuonna oli ajatuksena ensi kertaa mennä kaverikylään, mutta kun me olimme juuri ja juuri selvinneet taudeista, tulivat ystäväperheen lapset sairaiksi. Uusi vuosi otettiin siis vastaan vanhan perinteemme mukaisesti. Ensin pääsin hetkeksi hengästämään (hih, tässä näemmä yhdistyivät sanat hengähtämään ja hengästymään) itsekseni, kävin lenkillä (tämä oli ainoa uusi osuus ;-D). P valmisti ruuaksi suussa sulavaa sisäfilepihviä (lapset tosin mielummin söivät nakkia ja lihapullia, mutta jäipähän aikuisille enemmän ;-D). Sen jälkeen suuntasimme perinteeksi muodostuneeseen ilotulitukseen kahdeksaksi kotirantaamme. Tästä lapsiperheille sopivasta järjestelystä saamme kiittää vuosi vuoden perään alueemme aktiivista asukasyhdistystä. Tulituksen ja tuttavien kanssa kuulumisten vaihdon jälkeen suunnistimme kotipihalle. Tarjolla oli "kuoharia" oikeista kuoharilaista. Kilistelimme Uutta Vuotta lasten kanssa. Sisään palattuamme oli vuorossa tinanvalantaa ja sen tulkintaa yhdessä. Illan lopuksi vielä ihan hiukan herkkuja. Siis täydellisen perinteistä kaikin tavoin.

Ihana poikamme ilmoitti noin kello 22, että hän on aivan puhki. Kun sanoin, että riisu sitten ihmeessä vaatteesi ja painu sänkyyn, teki hän mukisematta töitä käskettyä. Neiti laitettiin petiin samaan aikaan ja hänkin nukahti poikkeuksellisesti melko nopeasti.

Aikuiset saivat siis istua omassa rauhassa tuijottamassta tv:tä ja odottamassa vuoden vaihtumista kera juustojen. Ihanaa.

Vuoden ensimmäisenä aamuna Ape heräsi tavalliseen tapaansa hieman ennen kahdeksaa. Siirryin hänen kanssaan olohuoneeseen (koska ei halua olla siellä yksin) patjalle. Muutaman kerran havahduin hänen kommenttiinsa lastenohjelmista, mutta kun lopulta heräsin ja katsoin kelloa - se näytti 10.30!!! AH! Ja Indy siis nukkui edelleen. Heräsi alle puoli tuntia minun jälkeeni. Ja on ollut tänään kuin uusi tyttö. Koko viikko on ollut yhtä hermojen kiristelyä; kiukuttelua, temppuilua, vinkunaa, narinaa, taistelua ja raivoamista. Ei yhtä ainoaa normaaliäänellä lausuttua repliikkiä koko viikkoon. Nyt sitten selvisin syykin. Neiti on ollut sairastelujen jäljiltä vain aivan järjettömän väsynyt. Ihanaa, että hänellä on sitten tapana jossain välissä ottaa univelka takaisin.

Tiedoksi muuten, että nyt on taas vihdoin kuvia lisätty kotisivuille. Alla oleva on eilen illalla otettu.


Olkoon jokaisen vuosi täynnä mukavia yllätyksiä!