Oho, unohdin

Nimittäin koko blogin vähäksi aikaa. Tosin luulin tauon olleen paljon pidempi, alle viikko kuitenkin.

Mutta jos luulin sitä pidemmäksi, kertonee viimeisestä viikosta.

On tosiaan ollut (jälleen) oman navan viikko. Töitä oman uuden toiminimen alla (ihan pieni sivubusiness vain), omassa työssä ylitöinä kaksi päivää (viikonloppuna) ja tietty kaikki normaalit työt ja töhötykset päälle. Kaikenlaista muutakin "aikuisten säätöä" asuntoasioista ja jalan hoidosta lähtien.

Lisäksi rakas mummoni nukkui pois lauantai-iltana, ymmärrettävästi seuraava yö oli hiukan rikkonainen.

Ihan siis jo väsymyskin tässä painaa. Enkä ole juuri ehtinyt kiinnittää lasten tekemisiin huomiota, lähinnä karjunut heille kurkkuni karheaksi :-( Äidillä on taas ollut reippaasti anteeksipyydettävää. Tylsää, mutta tällainen välillä olen, vaikka kuinka muuta yrittäisin. Onneksi kuitenkin edelleen osaan anteeksi pyytää.

Väsymys kuitenkin aiheuttaa sen, etten oikein kykene ympäristöä havainnoimaan enkä ainakaan muistamaan juttuja sitäkään vähään.

Köyhillä tarinoilla siis tänään mennään.

Viikon teema on ollut vohveli. En todellakaan muista mistä sen keksivät, mutta kutsuvat nyt vuoronperään kaikki tuolla nimellä. Isäntä on Iso-vohveli, minä keskikokoinen vohveli, Ape vohveli ja Indy mini-mini-vohveli. Ja Ape kyselee, miksi en koskaan kutsu häntä Vohveliksi :-)

Ape keksi Indylle toisenkin lempinimen: Pikkis. Lyhennys pikkusiskosta. Aika hauska itse asiassa.

Ei nyt irtoa muuta. Seuraavalla kerralla paremmalla onnella. Sorry!
Mukavaa keväänodotusta kaikille!

Kunnon lahja

Apella jälleen kaverisynttäriä pukkaa, tällä kertaa tyttökaverin (jota voisi kuulemma harkita vaimokseenkin).

Keskustelimme lahjasta, jonka Ape hänelle antaa:
Ä: "Minkä sä ajattelisit olevan kiva lahja?"
A: "Jos annettais vaikka lukollinen päiväkirja?"
Ä: "Kuulostaa hyvältä ajatukselta (- poika lukee jo ajatuksia, tämä oli juuri se, mitä itsekin mietin!)
A: "Äiti, voitaisko me joskus antaa sellasia kunnon lahjoja eikä aina tollasia?"
Ä: "Mitä sä tarkotat? Mikä sun mielestä sit olis kunnon lahja?"
A: "No vaikka Barbie"

:-D

Silli

Tänä iltana iltalaulun yhteydessä kuultua (Kun neiti oli ensin pariin kertaan varmistanut, etten varmasti naura hänen kysymykselleen ja jos nauran, en ainakaan tee sitä ilkeästi - toinen on niin herkkä, pelkää aina muiden hänelle nauravan)
"Äiti, onko silli rakkauden kala?"

Että mitä??? Viitsiskös joku viisaampi kertoa, mistähän tässä mahtaa olla kyse? Näitä kummallisia kommentteja tuntuu neidillä riittävän :-)

Oli taas äidillä naurussa pitelemistä!

Rakkaus-teema tuntuu olevan meidän prinsessallamme, 4,5v, muutenkin pinnassa.

Katselimme eilen illalla Uusi Päivä -sarjaa (Kakkoselta) ja teini-ikäiset siinä ujosti toisiaan lähestyivät ja silmiin katselivat.
Indy tuli kuiskaamaan mun korvaan: "Äiti, onkohan noi rakastuneita" -ja kaino hymy päälle :-) Totesin, että siltähän tuo näyttäisi, jolloin neiti ryntäsi isän luo: "Isi, isi, arvaa mitä? Noi on rakastuneita".

Näinkö aikaisin nykyään? *huoh*
No, toistaiseksi se on lähinnä söpöä.

Hi hii!

Hoitaja kehui juuri meidän lapsia niin mukaviksi ja kilteiksi.

Siitäs saitte kaikki, jotka itseksenne mietitte, että kylläpä ne riekkuvat ja pitävät järkyttävää meteliä!

No joo, vakavasti. Oltiin siis pari tuntia poissa ja hoitaja oli apinoiden kanssa. Hyvin oli mennyt, toinen kerta tämän hoitajan kera. Olivat käyneet jopa ulkoiluttamassa hoitajan koiraa (asuu lähellä). Siitä varmaan jutellaan aikasta monta päivää (tänään nukkuivat jo kun tulimme). Olivat kuulemma olleet vallan fiiliksissä. Voin vain kuvitella, nuo ovat niin kertakaikkisen koira(ja eläin-)faneja, että rakkaan äidinkin olisivat olleet valmiit vaihtamaan koiraan ;-D . Ape-raukka tosin osoittaa itsekin eläinallergian merkkejä.

Huolimatta muutamista erittäin ikävistä henkilökohtaisista taloudellisista seikoista ja Japanin järkyttävästä tilanteesta, onpas ollut mukava viikko. Ja vielä jatkuu.

Ja hassuinta on, että taas on sellainen fiilis, ettei meinaa onnistua keskittyminen lasten juttuihin, omat työntävät väkisin läpi. Mutta mukavaa siis tämäkin.

Yhtä mukavaa loppuviikkoa kaikille teillekin, minä meinaan viettää loputkin yhtä kivoissa merkeissä! Mutta nyt v-ä-s-y-t-t-ä-ä, joten yritän sänkyyn!

Lievästi kaksisuuntainen

Mieliala nimittäin. Siis minulla tällä kertaa.

Päivällä itketti, oli niin paha mieli. Tulin kotiin ja sydän suli. Niin kertakaikkisen ihana perhe. Ei nuo mitään erityistä tehneet, korkeintaan mökästivät, mutta hyvä mieli tuli silti.

Kävin sähköpostilla ja itku tuli uudelleen. Karjuin syyttä suotta perheelle, omaa pahaa tuultani purin. Maailma ei vain aina tunnu ihan reilulta. Ei mitään vakavaa, herkkis vain edelleen olen. Mun mieleni on helppo pahoittaa.

Ja sitten taas hetken päästä - mukava ja kevyt fiilis. Rakkautta ja hyvää mieltä mieli täysi. Ihana loppuviikko tiedossa, mielettömän kivoja yllätystapaamisia ja etukäteen sovittujakin.

Niin - ja se ihana perhe, joka minulla on ja joka ei tästä mihinkään katoa edes niinä huonoina hetkinä.

Kyllä, olen sekaisin. Sekaisin elämästä. Olen aina ollut ja iän myötä tuntuu vain pahenevan. Ihan vain lievää vuoristorataa ;-D

Mutta jos sitä välillä sukelteleekin, ovat ne huiputkin sitten taivaissa.

Yhtä sekavaa viikkoa kaikille (loman jälkeiset tunnelmat ehkä vielä pahentavat tätä normaalioloissakin näkyvää hulluutta)!

Oh hoh!

Kyllä, se näemmä ON mahdollista. Kukapa olisi uskonut? Pärjään sittenkin ilman nettiä, tai ainakin hyvin vähäisellä määrällä. En siis olekaan addikti.

Ehkä tässä on juhlan paikka :-) Tai sitten vaan todistin muille sen minkä itse jo tiesin.

Lomalla ollaan siis oltu tämä viikko ja koneella ei ole tullu juuri istuttua. Edes sen vertaa, että uutisia tietäisi. Meni nimittäin Japanin maanjäristyksen alku-uutiset täysin ohi, vaikka sitä oli kaikki paikat täynnä.

Ystävä tuossa juuri sosiaalisessa mediassa totesi, kuinka on hiihtänyt lomallaan. Ja tajusin samalla hetkellä, että meidän perheellä ei edes tuo ulkoilu kuulu tärkeimpiin lomanviettotapoihin ;-)

Mukava ja tiivis viikko ollut. On ollut Leikkiluolaa ja ravintolareissua lasten ystävien kanssa, kummivanhempien luona vierailuja, jääkiekkomatsia, tyttöjen iltaa, aikuisten omaa aikaa (lapsilla uusi hoitaja), hotelliyötä, kotimaanmatkailua, kaverisynttäriä... Haluatteko, että vielä jatkan? ;-D

Tiivis viikko tosiaan, mutta juuri sopivasti ohjelmaa. - Ja meidän perheessähän se tosiaan tarkoittaa, että myös laiskotteluun on jäänyt aikaa.

Ja rakas poikamme on nyt löytänyt tulevaisuuden ammattinsa. Voi piru. Ihan tätä en toivonut, mutta minkäs mahtaa. Jos valinta on tehty, ei äidin auta kuin hyväksyä.

Kävivät nimittäin miesväki Apen parhaan kaverin kera lätkämatsissa tiistaina. HIFK-Tappara. Miehillä on jo pari vuotta ollut tapana käydä kerran kaudessa fiilistelemässä, vaikka MINÄHÄN en todellakaan Hifkiä kannata. Eikä kyllä oikeastaan P:kaan, mutta näistä paikallisistahan toinen on valittava, jos ei pitkälle halua matsia katsomaan lähteä.

Ja kuten asiaan kuuluu, meidän herralla (pienemmällä) on matsissa rekvisiittaa mukana. Pitäähän sitä jotakin olla. Aiemmin oli jo ostettuna Hifkin lippu. Ja nyt isäntä oli mennyt lupaamaan, että Ape saa myös t-paidan varustettuna Hifkin logolla. Ja kun lisätään seuraava tarina, voitte jo arvata, mikä on poikamme tulevaisuuden ammatti:

Matsi oli tiukka, meni rankkareihin asti, mutta lopulta Hifki sen vei. Kun pelaajat ottelun päätyttyä kiersivät kenttää kiittämässä yleisöä, antoi P pojille luvan mennä laidalle katsomaan. Ja kävi sitten niin, että Apen seistessä alhaalla (tuossa uudessa punaisessa peto-paidassaan), tuli itse Peltosen Ville pleksin toiselle puolen, osoitti Apea ja heitti hänelle tähtikiekkonsa (jonka siis pelin kaksi parasta pelaajaa saivat).

Se oli sitten siinä. Pikkumies lähes nukkui kiekko tyynyllä. Ja heti samana iltana oli äidin laitettava viestiä joukkueen toimistolle, josko sieltä heruisi Villen sähköpostiosoitetta. No eihän sitä tietenkään irronnut, mutta lupasivat Apen viestin toimittaa perille. Niinpä poikamme, ikiomasta sähköpostistaan, kirjoitti uudelleen esikuvalleen kiitosviestin.

Ja ilmoitti meille, että hänestä tulee isona jääkiekkoilija.

Arvatkaa montako kertaa tänä talvena on käyty luistelemassa? - Kerran ;-D

(Okei, okei. Myönnän, myönnän. Olihan se aika munkin elämässäni, jolloin olisin saattanut nukkua tuo kiekko tyynyn alla, JOS sen olisin saanut. Huvittavinta tässä ehkä onkin, että samainen mies, joka aikanaan 20v sitten sai äidin sydämen jättämään yhden lyönnin välistä - ihan vain fanimielessä!! - ja jolta äiti ei edes nimmaria aikanaan saanut, antoi nyt kiekon seuraavalle sukupolvelle.)

"Äit, sä oot....

... vähän niinkun yksinäinen arkku kellarissa."

Näin totesi tyttäreni mulle tänään aivan yhtäkkiä kadulla vierekkäin kävellessämme.

Siis what? Jos joku ymmärtää tämän syvemmän merkityksen, pliis kertokaa mullekin :-)
Mistähän lie tonkin kuullu.

Kun sitten tietysti kysyin, että mitä ihmettä hän tarkoittaa, kertoi, että
"no kato kun sä oot vähä niinkun sellanen yksinäinen arkku kellarissa".

Jep, selvensi asian!
Ehkä tyhmä tässä olenkin ainoastaan minä, lapseni syvälliset ajatukset jäävät ymmärtämättä. ;-D

Mutta ihana päivä takana - ja loma edessä! Mielettömän kiva fiilis!

Suurin kohteliaisuus

Ehkä voitte arvata, että suurin kohteliaisuus, jonka mulle henkilökohtaisesti voi antaa, on kehua meidän lapsia. Koska minun kohdallanihan silloin ei ole kyse siitä, että kehuttaisiin meidän geenejämme vaan otan sen hyvin paljon henkilökohtaisemmin. Koska muistanette, että mun ajatuksissani heidän olemisensa on minun kasvatustyöni tulos.

Tällaisen kohteliaisuuden sain sunnuntaina. Ihan kyynel tuli silmään, sen verran otettu olin.

Olen lähiaikoina tutustunut erittäin mukavaan ruotsalaisnaiseen, jolla on reilun vuoden ikäinen poika. He olivat meillä sunnuntaina kylässä. Nainen ei puhu suomea eivätkä meidän lapset kolmea sanaa enempää ruotsia (ja, nej, titta), joten he pystyivät kommunikoimaan ainoastaan elekielellä ja osoittelemalla.

Ehkä tällä tavalla havoinnoi asioita eri tavalla, kun ei ole yhteistä kieltä käytössä. Joka tapauksessa tämä uusi ystäväni lähetti muutama tunti vierailun jälkeen minulle viestin: "Miten hienoja lapsia sinulla onkaan! Toivottavasti onnistumme kasvattamaan lapsestamme edes melkein samanlaisen" (Suomennos on hiukan ontuva, mutta ruotsalaisten tapa ilmaista asioita on hieman erityyppinen)

Tärkeintä on toki se, miten itse asiat koen ja näen, mutta tuntuu hyvältä, että joku muukin ajattelee samoin.

Ja kaikki ystävät, jotka luette tätä: Tiedän, olette tekin usein kertoneet, että olen (olemme) onnistuneet kasvatustehtävässä. Läheisiltä minun on vain vaikea kuulla sitä, kuvittelen teidän vain lohduttavan ;-) (Kun olette kuulleet melkoisesti myös sitä toista puolta)

Yksi herätys lomaan, sekin ihanuus vielä!
♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Isoja lapsia

Onhan ne. Vaikka en oikein haluis. Odotin niin kovasti, että ne kasvais, kun ekat vuodet oli niin rankkoja. Mut nyt kun ne on jo noin isoja, en HALUA, että ne kasvaa enää yhtään. Että voin aina pitää niitä tossa kainalossa, mun pieniä.

Juu, juu, jatkaahan ne kasvuaan. Enkä mä oikeasti niitä tässä haluis pitää. Haikeita hetkiä vaan välillä, kun konkreettisesti tajuaa jostakin, kuinka ovat jo niin omatoimisia.

Ape sai sen nenäilmapallon. Poika on huolehtinut siitä hetkestä asti, kun ekan kerran yhdessä sitä kokeiltiin, täysin omatoimisesti sen käytöstä kahdesti päivässä. Enhän mä olis ees muistanu enää koko juttua, joten hyvä kun joku tässä perheessä huolehtii ;-)

Onneks se kuitenkin edelleen rakastaa käpertyä äidin kainaloon ja nuuhkuttaa äidin hajua. Ei tarvi äidin ihan vielä luopua.

Ens viikolla menevät yhdessä isän kanssa kaksin lätkämatsiin. HIFK:n tietysti (vaikka MINÄHÄN en sitä joukkuetta kannusta). Isojen poikien juttuja. Yhdessä kävivät ostamassa liput etukäteen ja sopivat Indyn kanssa, että tytöt tekee jotakin tyttöjen juttuja sillä välin.

Heh, sekin. Mä jo mielessäni maalailin, että pitäisköhän meidän mennä vaikka ottamaan oikein hienot kampaukset, käydä leffassa, vähän vaateostoksilla, ravintolassa syömässä kaksin tai jotain. Neiti kuitenkin taas palautti maan pinnalle. Äitinsä tytär: "Äiti mä haluan käydä ostaan makuunista karkkia ja vuokraan Hello Kitty DVD:n" (Paino tietenkin sanalla karkki)

Neidistä todettiin tänään päiväkodissakin, oikein kahden hoitajan toimesta, että Indy on ruvennut käyttäytymään kuin iso tyttö. Ja siltä on jostakin syystä viimeiset viikot tuntunu. Toki hänellä on välillä aikasta vaikeaa sopeutua sääntöihin ja itsensä kanssa joutuu tekemään edelleen hirvittävästi töitä, mutta jokin on muuttunut.

Jos ei muu niin ainakin ääni on sen verran madaltunut (?), että nykyään puhelimessakin hänen puheestaan saa jo selvää.

Ja kysymykset ovat isojen tyttöjen tasoa:

Indy: "Äiti, miten se siemen isästä saadaan sinne äidin mahaan, että se vauva alkaa kasvaa?"
(Kääk, mitä mä sanon - aina nää kysymykset tulee yllättäen. Tähän mennessä on siis kyllä tiennyt, että pitää olla myös siemen isältä, jotta vauva alkaa kasvaa, muttei ole kysynyt tarkemmin)
Äiti: "Se tulee pippelistä ulos ja menee pimpistä sinne mahaan"
Indy: "Niin mutta miten? Miten se siemen saadaan työnnettyä ihon läpi?"
Äiti: "Ei sitä tarvi ihon läpi työntää, pimpissä on putki mahaan, jota pitkin sen menee"
Indy: "No mutta miten se siemen sieltä pippelistä pääsee sinne mahaan? Meneekö se eka lattialle ja luikertelee sieltä sitten?"
Äiti: "Ei, pippeli pitää vaan laittaa lähelle pimppiä, jotta se pääsee sieltä suoraan"
Indy: "Okei, mä ymmärrän"
(Huh, nyt voin pyyhkiä hien otsalta, kysymykset näytti loppuneen tältä erää. Ihan hyvin selvisin omasta mielestäni - ja vielä ihan pokalla. P:n piti poistua toiseen huoneeseen :-D)