Elämässä sattuu ja tapahtuu, mutta lapsilla on kaikki hyvin. Tasaista ja tyyntä, niinkun nyt tokaluokkalaisen ja eskarilaisen kanssa voi olla :-)
Yritän vihdoin palailla maisemiin ja kirjoitella jälleen ylös lasten sattumuksia.
Jonakin arkiaamuna...
Ape: "Äiti, mä rakastan sua maailman eniten, isää maailman eniten ja Indyä maailman eniten"
Indy, joka istuu vieressä, katsoo minua haltioituneena ja toteaa huokaisten: "Vihdoinkin se sanoi sen!"
Älykäs lapseni (tai siis toinen älykkäistä) tuotti tässä eräänä päivänä niin hienoa tekstiä, että referointi lienee tälle äidille mahdotonta, mutta yritänpä saada edes ajatuksen kopioitua:
Ape: "Kuule äiti, mä oon miettiny tota avaruutta. Mihin se loppuu?"
Äiti: "En osaa vastata, sitä tuskin tietää kukaan."
Ape: "Eiks se oo niin, että avaruus laajenee koko ajan?"
Äiti: "No niinhän se taitaa olla."
Ape: "Mä oon vähän ajatellu, että kyllä avaruudella varmasti on loppu, mutta koska se laajenee koko ajan ja se loppu on jo nyt niin kaukana, ei sitä voida koskaan millään tavottaa kun se menee koko ajan karkuun."
Ja pari päivää tämän jälkeen...
Ape: "Äiti, mä oon miettiny, että joskus se avaruus ei oo ollu niin iso. Ja sillon sen loppu olis ollu mahdollista löytää. Mut siitä on niin kauan, että sillon ei kenelläkään oo tullu mieleenkään yrittää. Eikä sillon oo ollu sellasia vehkeitä, joilla olis sen voinu saavuttaakaan."
Mikähän tosta lapsesta tulee isona?
Kyllähän nuo ihanat päivittäin äitiään maailman parhaaksi kutsuvat, mutta pysäytinpä päivänä muutamana Apen ja kysyin hänen kriteereitään (heh, ei sitten jostakin syystä ensimmäisenä tuota sanaa ymmärtänyt).
1. "Sä pidät riittävästi kuria." ---- "Joskus liiankin".
2. "Vaikka sä et teekään meidän kanssa paljon mitään turhaa (??), sä oot meidän kanssa. Halit, juttelet ja sellasta"
Jälleen kerran voin vain todeta:
Voiko lapsi kauniimmin äidilleen sanoa? Ainakaan minulle, joka nimenomaan pidän näitä kahta ominaisuutta tärkeimpinä omassa äitiydessäni.
Mihin ihmeeseen kuukausi katosi?
Onko siitä todella jo kuukausi, kun sairastimme sen hirveän taudin?
Viimeinen kuukausi on sujunut normaalissa kiireisessä arjen pyörityksessä eikä elämää suurempia tai edes arjen pienempiä oivalluksia ole juuri kuulunut. Tai sitten äiti ei niitä vain ole kuullut.
Muutama ylös laitettava nyt kuitenkin:
Ape vastasi jonakin iltana johonkin tavalliseen kysymykseeni: "Ei pientä pieruakaan". Pyytäessäni selitystä kommenttiin, kertoi hän sen tarkoittavan "Ei hajuakaan".
Indy kertoili toissailtana innoissaan osallistuvansa jonakin päivänä Voice of Finlandiin. Hän pukee kuulemma päälleen rokkivaatteet (rokkipaidan hän jo omistaa) ja haluaa sen lisäksi roikkuvat korvikset, joissa on pääkallo plus mustat kengät, joiden päällä on pääkallon kuvia.
Olivat samaan hengenvetoon miettineet Apen kanssa biisiäkin. Biisin nimi oli "Kihomadot kuussa" :-D Valitettavasti muut sanat pääsivät unohtumaan.
Kun miesväki on lähetetty kouluun, on naisten aika alkaa valmistautua huomiseen arkeen.
Luonnollisesti naisväellä se tarkoittaa kaunistautumista. Tukka pitää pestä (viiden päivän sairastamisen aikana on ollut hyvässä rasvahoidossa ;-) ), takut olisi syytä selvittää (lähinnä Indyltä, äidin lyhyt pysyy sentään suht asennossa) ja kynnet on ilman muuta lakattava. Äidillä homman on hoitanut ammattilainen, joten kaunistettavana ovat siis neidin kynnet.
Tulos olisi tässä:
Koska olemme sairastaneet tässä viimeiset viisi päivää urakalla, päätös Apen koulumatkasta ei ollut vaikea:
Olen edelleen heikko ja toipilas hirveän kuumetaudin jäljiltä eikä minusta olisi tänä aamuna ollut saattamaan Apea kouluun. Sovimme siis eilen illalla, että hän kulkee matkan ensimmäistä kertaa yksin.
Sinänsähän asiassa ei ole mitään kummallista. Tässä Helsingin keskustassa - ja juuri Apen koulun vieressä - vain riittää pirullisia isojen teiden ylityksiä, siksi olen ollut saattamisen kannalla.
Pari kertaa Ape on kuitenkin jo aiemmin halunnut tulla osan kotimatkaa yksin, kun olemme iltapäivällä Indyn kanssa hypänneet matkalta bussiin, joten aivan vieras reitti ei hänelle ole.
Nyt päädyimme jonkinasteiseen kompromissiin. Hän kulki "tutun" matkan yksin, nappasi sen jälkeen kaverin mukaansa ja menivät yhdessä loppumatkan.
Iltapäivällä sama toisinpäin. Ei mene iltapäiväkerhoon vaan jää taas tutussa kadunkulmassa muun porukan matkasta ja tulee suoraan kotiin.
Pienen pieniä askelia, mutta niin isoja Apelle - ja ehkä vielä isompia äidille. Vaikka lapseeni luotankin täydellisesti.
