"Äit, sä oot....

... vähän niinkun yksinäinen arkku kellarissa."

Näin totesi tyttäreni mulle tänään aivan yhtäkkiä kadulla vierekkäin kävellessämme.

Siis what? Jos joku ymmärtää tämän syvemmän merkityksen, pliis kertokaa mullekin :-)
Mistähän lie tonkin kuullu.

Kun sitten tietysti kysyin, että mitä ihmettä hän tarkoittaa, kertoi, että
"no kato kun sä oot vähä niinkun sellanen yksinäinen arkku kellarissa".

Jep, selvensi asian!
Ehkä tyhmä tässä olenkin ainoastaan minä, lapseni syvälliset ajatukset jäävät ymmärtämättä. ;-D

Mutta ihana päivä takana - ja loma edessä! Mielettömän kiva fiilis!

Suurin kohteliaisuus

Ehkä voitte arvata, että suurin kohteliaisuus, jonka mulle henkilökohtaisesti voi antaa, on kehua meidän lapsia. Koska minun kohdallanihan silloin ei ole kyse siitä, että kehuttaisiin meidän geenejämme vaan otan sen hyvin paljon henkilökohtaisemmin. Koska muistanette, että mun ajatuksissani heidän olemisensa on minun kasvatustyöni tulos.

Tällaisen kohteliaisuuden sain sunnuntaina. Ihan kyynel tuli silmään, sen verran otettu olin.

Olen lähiaikoina tutustunut erittäin mukavaan ruotsalaisnaiseen, jolla on reilun vuoden ikäinen poika. He olivat meillä sunnuntaina kylässä. Nainen ei puhu suomea eivätkä meidän lapset kolmea sanaa enempää ruotsia (ja, nej, titta), joten he pystyivät kommunikoimaan ainoastaan elekielellä ja osoittelemalla.

Ehkä tällä tavalla havoinnoi asioita eri tavalla, kun ei ole yhteistä kieltä käytössä. Joka tapauksessa tämä uusi ystäväni lähetti muutama tunti vierailun jälkeen minulle viestin: "Miten hienoja lapsia sinulla onkaan! Toivottavasti onnistumme kasvattamaan lapsestamme edes melkein samanlaisen" (Suomennos on hiukan ontuva, mutta ruotsalaisten tapa ilmaista asioita on hieman erityyppinen)

Tärkeintä on toki se, miten itse asiat koen ja näen, mutta tuntuu hyvältä, että joku muukin ajattelee samoin.

Ja kaikki ystävät, jotka luette tätä: Tiedän, olette tekin usein kertoneet, että olen (olemme) onnistuneet kasvatustehtävässä. Läheisiltä minun on vain vaikea kuulla sitä, kuvittelen teidän vain lohduttavan ;-) (Kun olette kuulleet melkoisesti myös sitä toista puolta)

Yksi herätys lomaan, sekin ihanuus vielä!
♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Isoja lapsia

Onhan ne. Vaikka en oikein haluis. Odotin niin kovasti, että ne kasvais, kun ekat vuodet oli niin rankkoja. Mut nyt kun ne on jo noin isoja, en HALUA, että ne kasvaa enää yhtään. Että voin aina pitää niitä tossa kainalossa, mun pieniä.

Juu, juu, jatkaahan ne kasvuaan. Enkä mä oikeasti niitä tässä haluis pitää. Haikeita hetkiä vaan välillä, kun konkreettisesti tajuaa jostakin, kuinka ovat jo niin omatoimisia.

Ape sai sen nenäilmapallon. Poika on huolehtinut siitä hetkestä asti, kun ekan kerran yhdessä sitä kokeiltiin, täysin omatoimisesti sen käytöstä kahdesti päivässä. Enhän mä olis ees muistanu enää koko juttua, joten hyvä kun joku tässä perheessä huolehtii ;-)

Onneks se kuitenkin edelleen rakastaa käpertyä äidin kainaloon ja nuuhkuttaa äidin hajua. Ei tarvi äidin ihan vielä luopua.

Ens viikolla menevät yhdessä isän kanssa kaksin lätkämatsiin. HIFK:n tietysti (vaikka MINÄHÄN en sitä joukkuetta kannusta). Isojen poikien juttuja. Yhdessä kävivät ostamassa liput etukäteen ja sopivat Indyn kanssa, että tytöt tekee jotakin tyttöjen juttuja sillä välin.

Heh, sekin. Mä jo mielessäni maalailin, että pitäisköhän meidän mennä vaikka ottamaan oikein hienot kampaukset, käydä leffassa, vähän vaateostoksilla, ravintolassa syömässä kaksin tai jotain. Neiti kuitenkin taas palautti maan pinnalle. Äitinsä tytär: "Äiti mä haluan käydä ostaan makuunista karkkia ja vuokraan Hello Kitty DVD:n" (Paino tietenkin sanalla karkki)

Neidistä todettiin tänään päiväkodissakin, oikein kahden hoitajan toimesta, että Indy on ruvennut käyttäytymään kuin iso tyttö. Ja siltä on jostakin syystä viimeiset viikot tuntunu. Toki hänellä on välillä aikasta vaikeaa sopeutua sääntöihin ja itsensä kanssa joutuu tekemään edelleen hirvittävästi töitä, mutta jokin on muuttunut.

Jos ei muu niin ainakin ääni on sen verran madaltunut (?), että nykyään puhelimessakin hänen puheestaan saa jo selvää.

Ja kysymykset ovat isojen tyttöjen tasoa:

Indy: "Äiti, miten se siemen isästä saadaan sinne äidin mahaan, että se vauva alkaa kasvaa?"
(Kääk, mitä mä sanon - aina nää kysymykset tulee yllättäen. Tähän mennessä on siis kyllä tiennyt, että pitää olla myös siemen isältä, jotta vauva alkaa kasvaa, muttei ole kysynyt tarkemmin)
Äiti: "Se tulee pippelistä ulos ja menee pimpistä sinne mahaan"
Indy: "Niin mutta miten? Miten se siemen saadaan työnnettyä ihon läpi?"
Äiti: "Ei sitä tarvi ihon läpi työntää, pimpissä on putki mahaan, jota pitkin sen menee"
Indy: "No mutta miten se siemen sieltä pippelistä pääsee sinne mahaan? Meneekö se eka lattialle ja luikertelee sieltä sitten?"
Äiti: "Ei, pippeli pitää vaan laittaa lähelle pimppiä, jotta se pääsee sieltä suoraan"
Indy: "Okei, mä ymmärrän"
(Huh, nyt voin pyyhkiä hien otsalta, kysymykset näytti loppuneen tältä erää. Ihan hyvin selvisin omasta mielestäni - ja vielä ihan pokalla. P:n piti poistua toiseen huoneeseen :-D)

Tasaista menoa

Vaihteeksi voisin todeta, että jopas se viikko taas vilahti. Mutta koska toistan samaa joka viikko, jätän sen nyt sanomatta.

On ollut oikeastaan aika mukava viikko. No, tasainen ja mukava, jos ei lasketa sitä, että Ape sai taas parin päivän kuumeen, olivat kotona alkuviikon. Ja eilen käytiin jälkitarkastuksessa siitä kuukauden takaisesta korvatulehduksesta - saadaksemme tietää, että herra on kehittänyt itselleen liimakorvan.

No, nyt sitten puhaltee ilmapalloja nenällään pari kertaa päivässä jotta korva saataisiin "kuivumaan". Luitteko oikein? Kyllä, nenällä. Enpä ollut sellaiseenkaan aiemmin törmännyt, ehkä koska meidän perheessä ei näitä tulehduksia ole näkynyt.

Aika huvittava toimenpide, mutta onneksi tuo herra tuntuu olevan asian kanssa ihan sinut ja eilen jo useampaan kertaan reippaan omatoimisesti puhalteli. Harmittelee vain, että pysty puhaltamaan isompia palloja :-)

Eilen kävimme myös muilla asioilla, pitkästä aikaa koko perhe. Minä kun olen välttänyt viimeiseen asti mukuloiden kanssa asioimista, sen verran on huonoja kokemuksia. Vuosien varrella kun jokusen kerran niiden kanssa asioilla liikkuminen on ollut pakollista. Viimeisestä yhteisestä asiointireissusta lienee jo ainakin vuosi. Ja tällä kertaa jaksoin jälleen hämmästellä sitä, että kyllä ne lapset tosiaan kasvavat, vaikkei sitä kotioloissa tahdo huomata.

Vietimme kaupungilla viisi tuntia; oli minun lääkäriäni, Apen lääkäriä, Indyn passikuvassa käyttämistä (ensimmäinen kerta hänen elämässään), poliisilaitoksella jonottamista (puolisentoista tuntia), apteekissa ja kaupassa käyntiä... Ja KOKO reissu onnistui hyvin, ilman pienintäkään temppuilua ja tyhmäilyä, riehuminen alkoi vasta muutama minuutti ennen kotiinpääsyä.

Jep, olimme hakemassa Indylle passia. Mielelläni ennakoin, koska pelkään unohtavani. Toukokuussa on tiedossa meidän perheen ensimmäinen ulkomaanreissu, mutta nyt on ainakin passi olemassa (kun vaan jossain vaiheessa muistaa poiketa hakemaan).

Reissua meillä odotetaan jo aivan hulluna, siitä on puhuttu viime syksystä asti. Ihan vain tuohon Rodokselle, koska ainoa ehto minulla oli ettei lento ylitä neljää tuntia (se on sietokyvyn raja muksujen kera). Mutta eihän tuo hotelli höpsömmältä näytä, eilisen käytöksen jälkeenhän tässä alkaa jo hieman haaveilla, että loma voisi hetkittäin tuntua lomalta myös äidistä. Mutta liikaa en onneksi ole toiveita siihen ladannut, kovin korkealta en siis putoa ;-)Neiti odottaa reissua jo sen verran, että pakkasi laukkuaan jo viime viikolla ;-) (kerroinkohan tämän jo?)

Omaa napaa sen verran, että juoksuharrastus on nyt jäissä ja sen myötä en ole juuri jaksanut edes pyöräilyä harrastaa. Tänään kävin elämäni ensimmäisessä magneettikuvauksessa, tulokset tulevat toivottavasti viikonloppuna. Sainhan toki cd:llä kuvat mukaani ja alan vahvana ammattilaisena niitä silmä kovana tutkin ;-D Ei ihan nyt kuitenkaan diagnoosia irronnut :-DD No, sen nyt kuitenkin ymmärtää tyhmempikin, että ilman diagnoosiakin jalkapohja kestää hädin tuskin kävelemistä, joten puolimaratonin olen tältä vuodelta jo unohtanut. Katsellaan sitten aikanaan, saako tämä tarina vielä jatkoa.

Nyt kuitenkin alkaa taas viikonloppu! Ihanaa sellaista kaikille!

Rakkaus

Joinakin päivinä se vain on siinä. Niin helposti ja vaivattomasti.

Läheisyyttä. Sitähän se varmaankin on.

Se tunne, jota ei pysty sanoin kuvaamaan.

Ja tänään se on ollut täällä. Ei typeriä riitoja, ei turhia kiukutteluja (ainakaan lasten puolelta ;-) ). Syliä, suukkoja, halauksia, hauskoja keskustelunpätkiä, rauhaa.

Ei ole kiire mihinkään.

Tämän vuoksi olen valmis uhraamaan melkein mitä vain. Näiden hetkien vuoksi kaikki ne tunnit, jolloin olen pohtinut omaa toimintaani suhteessa lapsiin, miettinyt, mikä on mennyt pieleen ja missä pitäisi toimia toisin, eivät ole menneet hukkaan.

Näinä hetkinä voin pakahtua paitsi rakkaudesta lapsiini, myös hiukan suhteessa itseeni. Osaan sittenkin. Olen sittenkin hyvä siinä, jossa olen ajatellut aina olevani hyvä, mutta epäillyt päivittäin.

Koska kuten tiedätte, minä kannan kaiken vastuun siitä, millaisia lapseni ovat. Hyvässä ja pahassa. Ehkä en näinä hetkinä anna heille sitä kunniaa, joka heille omina persooninaan kuuluu vaan varastan sen itselleni, mutta toisaalta huonoina hetkinä myös päästän heidät syyllisyydestä, koska puhtaasti ajattelen heidät sellaisiksi kasvatteeni. Ja näen vahvistuksen ajatukseeni jokaisen päivän jokaisena hetkenä. He toimivat juuri niinkuin olen heidät kasvattanut. En roboteiksi, vaan juuri tuolla tavalla olen toiminnallani heidät ohjannut ilmaisemaan tunteitaan, antanut mallia kiukuttelemisesta ja raivoamisesta (erityisesti tästä), mutta myös opettanut pyytämän anteeksi, kertomaan tunteistaan ja tulemaan lähelle.

Äidin työ on taas pinnalla, kuten huomaatte. Ystäväni totesi eilen huomaamattaan lauseen, joka pahoitti mieleni ja sai jälleen pysähtymään miettimään omaa äitiyttäni. Hän kutsui, ohimennen ja toivottavasti asiaa juuri tällä tavalla tarkoittamatta, kasvatustyyliäni tylyksi ja tiukaksi. Ja se tuntui hurjan pahalta. Koska koen sen olevan niin täydellisen vastakohtaista.

Ja tämä päivä on onneksi jälleen osoittanut konkreettisesti sen. Onneksi, koska tämä työ ja nuo lapset ovat ne elämäni tärkeimmät asiat - ja ainoat, joiden suhteen olen erittäin herkkä.

Koska tuo lause jäi siltikin soimaan päässäni ja painamaan mieltäni, avaan asian tähän. Itselleni muistutukseksi, synninpäästöksi:

En missään nimessä usko tylyyteen enkä tiukkuuteen. Uskon ehdottomasti ja ensisijaisesti, ainoastaan ja vain, rakkauteen ja rajoihin. En koskaan ole lapsilleni tyly (paitsi tietysti sillon kun oma pinna on liian kireällä ja senkin pyydän anteeksi välittömästi kun olen "ottanut itseni alas" - tai siis kun olen pystynyt palautumaan taas järjeväksi aikuiseksi alennuttuani hetkeksi samalle tasolle kuin tappelevat lapset).

Asetan kyllä selkeät rajat, niissä asioissa, joissa mielestäni syystä tai toisesta tarvitsee käyttäytyä ja olla ja niissä tilanteissa oletan lasten tottelevan. Mutta suurimman osan aikaa ollessani lasten kanssa halaan, suukotan, juttelen, keskustelen, perustelen ja pidän lähellä. (Mutta en siis edelleenkään leiki, en juurikaan pelaa enkä muutenkaan touhua, siinä mielessä en ehkä ole perinteinen äiti) Tarvittaessa (siis valitettavan monta kertaa päivässä) myös pyydän anteeksi, koska olen kaikkea muuta kuin täydellinen (ja noinakin kertoina pyrin välttämään "anna anteeksi, että rähjäsin, mutta kun sinä..."-lauserakennetta, johon aivan liian helposti sortuu, mutta jota en pidä todellisena anteekspyyntönä)

Aina rajojen asettamistilanteidenkin jälkeen kaikki päättyy läheisyyteen. Aina. Viimeistään saman päivän iltana ennen nukkumaan menoa. Jos kiellän tai asetan rajoja, joka kerran sen on päätyttävä niin, että lapset ymmärtävät, miksi olen toiminut niinkuin olen. En halua heille jäävän ajatusta, jossa minä olisin asettanut rajat vain huvin vuoksi tai ilkeyttäni, vain koska aikuisena pystyn siihen.

Tämä kasvatusfilosofiani lyhykäisyydessään on varmasti vanhan toistoa, mutta se oli minun itselleni ylös ja auki jälleen kirjoitettava. Koska en halua kysyä, olenko hyvä äiti. Haluan todeta, että olen. En täydellinen, mutta kukaan ihminenkään ei ole. Olen riittävän hyvä, ihan varmasti.

Ja tänään rakkaat lapseni ovat jälleen todistaneet sen pyytämättä.

Kiitos heille siitä ♥ ♥ ♥ ♥

Ja pahoittelut rakkaalle aviomiehelleni, ettei hän tässä saa ansionsa mukaan. Koska hän on ollut aivan yhtä erinomaisesti mukana tässä vuosien projektissa ja ansaitsee oman puolensa onnistumisesta (epäonnistumiset voin kyllä pitää itselläni kuten tähänkin asti ;-D).

♥ ♥ Ihanaa lauantai-iltaa! ♥ ♥

Penkkarit 2011

En suinkaan ollut vapaapäivänä suunnitellut tuonne pakkaseen lähteväni, mutta kun ystäväni laittoi viestin ja pyysi tulemaan Penkkariajelua katsomaan, ajattelin, että voisimme poiketa hetkeksi pihalle.

Ehkä en enää muista, koska en vuosiin ole käynyt, mutta autoja tuntui jatkuvan loputtomasti. Ja sitä karkin määrää!!

En tietenkään tajunnut ajatella etukäteen, jotta olisin ottanut kassin mukaan. Onneksi muut äiti-ihmiset paikalla (tuttujahan siellä oli useampia) olivat huomattavasti älykkäämpiä ja heiltä riitti lainaksi myös meille.

Puolentoista tunnin reissun saldona olivat jäätynet varpaat ja 4,5 KILOA karkkia!! Sitä oli niin paljon, että ihan oli kotiin päästyämme pakko lastata se talousvaakaan.

Suurin Tupperwaren taikinakulho meillä on 7,5 litraa ja se tuli ääriään myöten täyteen (kun lapset olivat ensin kauhoneet isälle pari säkillistä talteen, ettei hän vain jää ilman :-) ).

Ihan pakko oli ottaa pari kuvaakin. Ensimmäiset ovat kylpyhuoneen lattialta, jonne piti (ainoa lattialämmitetty huone meillä) laittaa niitä pyyhkeen päälle hetkeksi ensin sulamaan. Ja neitikin esiintyy ensimmäisessä, jotta saisitte jonkinlaisen kuvan, kuinka järjettömästi sitä oli.

karkkikekoa ihailemassa




Tämä kulho on siis 7,5 litraa, suurin löytämäni taikinakulho

Saa nähdä, onko näitä vielä juhannuksenakin jäljellä :-D Ei muuten, mutta eiväthän nämä karkit ikinä niitä ihan suosikkeja ole, niitä ei ehkä ahdeta napaan samaa tahtia kuin itse valittuja karkkeja.

Makeaa pakkaspäivää!

Sydän säröillä

Ihana pieni prinsessamme askarteli maanantaina päiväkodissa ystävänpäiväkortteja. Heille oli annettu tehtäväksi askarrella ystävänpäiväkortti, mutta hän halusi laajentaa, koska ei osannut valita yhtä henkilöä, jolle sen olisi tehnyt.

Hän halusi tehdä kortit koko meidän perheellemme. Tämä piti sisällään myös hänet. Saimme siis kotiin neljä vaaleanpunaista (tämän hetken lempiväri) sydämen muotoista korttia, joista jokainen oli nimetty. Koristeltuna kauniilla kiiltokuvilla (joista kaunein prinsessakuva tietysti omassa kortissa).

En itse kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta hoitaja kertoi seuraavana päivänä ihmetelleensä, kuinka yksi sydämistä oli kovin epätasaisesti leikattu, vaikka Indy on tarkka saksien käyttäjä.

Selitys tähän löytyi kysyttäessä:
"Mä leikkasin nää reunat tällei säröille, koska joskus mä rakastan äitiä ja isää ja joskus en".

Ja pahiten säröillä oleva sydän oli siis hänen omansa.
Voi pientä, sydän säröillä jo tuossa iässä.

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥