Penkkarit 2011

En suinkaan ollut vapaapäivänä suunnitellut tuonne pakkaseen lähteväni, mutta kun ystäväni laittoi viestin ja pyysi tulemaan Penkkariajelua katsomaan, ajattelin, että voisimme poiketa hetkeksi pihalle.

Ehkä en enää muista, koska en vuosiin ole käynyt, mutta autoja tuntui jatkuvan loputtomasti. Ja sitä karkin määrää!!

En tietenkään tajunnut ajatella etukäteen, jotta olisin ottanut kassin mukaan. Onneksi muut äiti-ihmiset paikalla (tuttujahan siellä oli useampia) olivat huomattavasti älykkäämpiä ja heiltä riitti lainaksi myös meille.

Puolentoista tunnin reissun saldona olivat jäätynet varpaat ja 4,5 KILOA karkkia!! Sitä oli niin paljon, että ihan oli kotiin päästyämme pakko lastata se talousvaakaan.

Suurin Tupperwaren taikinakulho meillä on 7,5 litraa ja se tuli ääriään myöten täyteen (kun lapset olivat ensin kauhoneet isälle pari säkillistä talteen, ettei hän vain jää ilman :-) ).

Ihan pakko oli ottaa pari kuvaakin. Ensimmäiset ovat kylpyhuoneen lattialta, jonne piti (ainoa lattialämmitetty huone meillä) laittaa niitä pyyhkeen päälle hetkeksi ensin sulamaan. Ja neitikin esiintyy ensimmäisessä, jotta saisitte jonkinlaisen kuvan, kuinka järjettömästi sitä oli.

karkkikekoa ihailemassa




Tämä kulho on siis 7,5 litraa, suurin löytämäni taikinakulho

Saa nähdä, onko näitä vielä juhannuksenakin jäljellä :-D Ei muuten, mutta eiväthän nämä karkit ikinä niitä ihan suosikkeja ole, niitä ei ehkä ahdeta napaan samaa tahtia kuin itse valittuja karkkeja.

Makeaa pakkaspäivää!

Sydän säröillä

Ihana pieni prinsessamme askarteli maanantaina päiväkodissa ystävänpäiväkortteja. Heille oli annettu tehtäväksi askarrella ystävänpäiväkortti, mutta hän halusi laajentaa, koska ei osannut valita yhtä henkilöä, jolle sen olisi tehnyt.

Hän halusi tehdä kortit koko meidän perheellemme. Tämä piti sisällään myös hänet. Saimme siis kotiin neljä vaaleanpunaista (tämän hetken lempiväri) sydämen muotoista korttia, joista jokainen oli nimetty. Koristeltuna kauniilla kiiltokuvilla (joista kaunein prinsessakuva tietysti omassa kortissa).

En itse kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta hoitaja kertoi seuraavana päivänä ihmetelleensä, kuinka yksi sydämistä oli kovin epätasaisesti leikattu, vaikka Indy on tarkka saksien käyttäjä.

Selitys tähän löytyi kysyttäessä:
"Mä leikkasin nää reunat tällei säröille, koska joskus mä rakastan äitiä ja isää ja joskus en".

Ja pahiten säröillä oleva sydän oli siis hänen omansa.
Voi pientä, sydän säröillä jo tuossa iässä.

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Nuuhku

Nimesin rakkaan poikamme tällä viikolla Nuuhkuksi.

Ape on äitiinsä tullut, erittäin herkkänenäinen. Tosin on vielä huomattavasti herkempi nenästään kuin minä, tunnistaa ja muistaa asioita tuoksun perusteella, minä se vain kuljen nenääni nyrpistellen "täällä haisee joku".

Tuoksut tuntuvat olevan meidän perheessämme ylipäänsä hyvin tärkeitä. Molempien lasten lempitouhua tuntuu tällä hetkellä olevan minun yöpaitojeni nuuhkuttelu. Kerrassaan huvittavaa. Minulla pitää olla käytössä kolme yöpaitaa samanaikaisesti, ei sentään onneksi päällekkäin (vaikka öisin en käytä yhtään, ilta-asuna ennemmin). Kaksi vuoronperään päällä "keräämässä tuoksuja" lapsia varten - ja kolmas sitten kun lapset ovat menneet nukkumaan ja ryövänneet nuo kaksi mukaansa. Ja kulkevat siis päivisinkin usein (esim. tv:tä katsellessa) nuo paidat kainalossaan. (Onneksi ette pääse näkemään niitä karmeita virttyneitä paituleita, joiden parhaat päivät on nähty kymmenen vuotta sitten!)

Ja se tappelu, jos paitoja onkin tarjolla vain yksi! Ihmettelin pitkään sitä malttamattomuutta, jota erityisesti Indy osoitti Apen nuuhkiessa. Luulin sen olevan normaalia tuon ikäisen kyvyttömyyttä odottaa vuoroaan, kunnes asia eräänä päivänä paljastui: "Äiti, Ape ei anna mun ollenkaan haistella, haju kuluu kokonaan pois ennenkun on mun vuoro!!!". Neiti-raukka kuvitteli, että Ape imee kaikki hajut nenäänsä eikä hänelle jää nuuhkutettavaa.

Nykyisin Indy on tosin ratkaissut haistelu-asian niin, että hän varastaa tyynyni. Illalla huomaan sen usein kadonneen sängystä. Onneksi omistan kaksi tyynyä, lapsi saa siis rauhassa lainata toista. Tosin, toisinaan hän jalomielisesti tuo kyllä oman tyynynsä vaihtariksi. - Ja luonnollisesti hänelle tämän lisäksi tarttuu matkaan myös yöpaita, mikäli se on lähettyvillä.

Mutta siis piti kertomani Nuuhku-lempinimestä. Viime aikoina Ape on laajentanut reperutaariaan minun nuuhkimiseeni, ei vain vaatteitteni. Käy leikin lomassa nuuhkaisemassa pari kertaa kättä, mahaa, olkapäätä, mikä nyt sattuu lähelle. Naureskelin asiaa hänelle yksi ilta ja kysyin, tekeekö hän samaa muualla, nuuhkii kaikkea. Kuulemma vain välillä, kun nuuhkii päiväkodin patjoja ja muita kankaita, koska se on niin hauskaa :-)

Hän tunnistaa kaveritkin pitkän matkan päästä tuoksun perusteella, hajuaisti on siis kai poikkeuksellisen herkkä. Tässäkö hänelle ura? En kyllä tiedä, mihin tarkkaa hajuaistia voisi käyttää :-)

Positiivista tässä on ainakin se, että enpä taida kovin pahalta haista, kun niin mielellään tuossa vieressä nuuhkuttavat :-)

Sekin vilahti

...nimittäin jälleen yksi viikko. Aivan uskomatonta miten tää aika hurahtaa. Tätä vauhtiahan tulee ihan liian pian vanhaks.

Tämä viikonloppu on tällä äidillä mennyt maatessa ja nukkuessa. Ihan konkreettisesti. P on ollut töissä, joten lapset ovat siis pärjänneet ihan vaan kaksistaan (toki olen siis ollut samassa huoneistossa makaamassa). Ja hienostihan nuo ovat tuntuneet pärjäävän. Ei ole tullut ruumiita eikä edes fyysisiä vahinkoja. Kovin suureen huutoonkaan en ole herännyt montaa kertaa, siis pahimpia tappeluitakaan ei ole ollut.

Olen ollut flunssassa pari viikkoa ja selvitäkseni töistä/lastenhoidosta, olen syönyt buranaa melkoisesti viimeiset viikot. Ja tällä viikolla alkoi sitten maha ilmoitella sen olleen erittäin huono idea :-( Keskiviikkona alkoi kipuilla ja vaikka jätin buranan samantein, olin myöhässä. Perjantai-iltana olin jo niin kipeä, että teki mieli iltasella istua kaksinkerroin. Siihen päälle niskajännityspäänsärky ja viikonlopun juhlat oli turvattu ;-( Vasta tänään iltapäivällä alkoi tuntua suht normaalilta. (Ai miten niin just valittelin sitä, että olen koko ajan jostakin kohtaa kipeänä)

Muutama hauska juttu on silti tullut kirjattua ylös:

Kivuista huolimatta halusin matkata tuohon 100km:n päähän syntymäkaupunkiini isotätini 90-vuotispäiville torstaina kera muksujen. Vuokra-autolla, kun en voinut ajatellakaan julkisilla liikkumista puolikuntoisena.

Kotiinpäin iltasella ajettaessa muksut keskustelivat keskenään.
Lähellä kotia Ape totesi:"Nyt ei olla enää moottoritiellä."
Indy tähän:"Nyt ollaan peltotiellä." :-D
Ja asumme siis Suomen suurimmassa kaupungissa.


Toisena päivänä tilasin lapsille pizzat, koska en pystynyt (okei, ehkä se oli päivä, jolloin en vielä ollut niin kipeä, joten rehellisesti = jaksanut keskittyä) ruuanlaittoon. Leikkasin ne heille muutamaksi isoksi siivuksi ja kehoitin syömään käsin. Indy nosti palan kohti suutaan, jolloin täytettä täynnä oleva osa lerpahti. Neiti totesi pizzalle: "Älä nyt vielä kuihdu!" :-D :-D

Ensi viikoksi on luvattu kovia pakkasia, aurinkoa kuitenkin! Mukavaa pakkasviikkoa kaikille!

Viikonloppu - ohi, seuraava kysymys

Voidaan siis siirtyä suoraan johonkin muuhun aiheeseen. Viikonloppu ollut taas juuri sellainen kuin etukäteen odotinkin: Minä jälleen kipeänä, täysin väsähtänyt. Lasten kanssa siis koko viikonlopun sisällä. Menishän tuo muuten, noi on opetettu sisäsiisteiks, ei tarvi ulkoiluja pariin viikkoon ;-D, mutta P oli yövuoroissa, joten niiden olis pitäny olla hiljaa, jotta mies sais nukkua = erittäin huono yhtälö kaikkien kannalta.

Minä kireänä kuin viulunkieli, kun en pysty huilaamaan, suhisemassa hampaiden välistä vartin välein "olkaa hiljaa". Muksut energiaa täys = huuto ja melskaus päällä koko ajan. P siis nukkunut normaalia vähemmän, kun heräillyt huutoon = myös väsynyt ja huonolla päällä.

Siis toiseen aiheeseen :-)

Öö, mikähän se olis. On "hiukan" kireä olo, ei tule oikein mitään hauskaa mieleen.

No, kireyteen liittyen tuli sentään yksi huvittava asia mieleen:

Torstai-iltana luettiin iltasatua sängyssä, kun Ape aivan yhtäkkiä totesi:
"Äiti, sun ääni ei koskaan kuulosta vihaiselta kun sä laulat" :-) Ai miten niin mä joudun melkein joka ilta äriseen Indylle ennen iltalaulun laulamista, kun sen iltatouhuista ei meinaa pyynnöistä ja kehoituksista huolimatta tulla mitään?

Samaisena iltana jouduin muuten taas mitä kummallisimpaan sairaanhoidolliseen tilanteeseen:

Apehan on ollut viimeiset kaksi viikkoa kipeänä, mm. todella poikkeuksellisen räkäinen. Aiemminkin ollaan törmätty ongelmaan, että mahdollisesti ahtaiden röörien vuoksi Ape ei tosiaankaan halua niistää (tuntuu pahalta) ja ainakin siitä syystä nenään kertyy aivan järkyttävä määrä kuivaa sitä itseään.

Ja kun nenä on täynnä, ei henki kerta kaikkiaan kulje. Joskus vauvana poistimme tietysti limaa nenästä, mutta nyt ei sitä ole enää tullut tehtyä. Paitsi torstaina se yhtäkkiä tuli mieleeni, kun katselin toisen toivotonta hengitystä ja ehdotin Apelle, jos haluaisi ottaa pinseteillä pahimmat klöntit pois, jolloin henki taas kulkisi.

Ei meinannut uskaltaa, mutta tuin häntä siihen, koska tiesin olon helpottavan sen myötä. Kokeili lopulta, mutta ei itse onnistunut. Joten äitipä sitten tarttui pinsetteihin ja kiskaisi molemmat reiät tyhjiksi. Uh sitä kamaa. Sellaisia etanoita sieltä ilmestyi, ettei ihme, jos ei henki kulkenut. Ja pöpötkin varmasti sillä alustalla nauttivat olostaan. Olokin helpottui välittömästi ja henki kulki heti normaalisti.

Ape: "Kiitos äiti, kun autoit mua uskaltamaan!"
Äiti: "Itsehän sinä sen päätöksen teit."
Ape: "Niin, mutta sä autoit."

****
Loppuun voisin vielä kertoa juuri hetki sitten sattuneesta tapahtumasta. Siitä, kuinka Indyn kanssa taas taistelimme tunnin lelujen keräämisestä ja mitä tapahtui, kun ensimmäisen kerran oikeasti tuhannen pyynnön, lahjonnan ja uhkailun jälkeen lopulta keräsin levällään olevat lelut säkkiin ja vein ne roskiksen viereen... Mutta koska se tarina tullee toistumaan vielä monen monta kertaa (koska kovapäinen prinsessamme ei opi yhdellä kertaa), jätetään tämä nyt odottamaan sitä seuraavaa :-)


Vielä kevennykseksi iltapalalla olevan Indyn toteamus tuosta vieressä just:
"Kun vähän syö niin kasvaa"

Parempaa viikonalkua toivon meille ja oikein hauskaa viikkoa muille!

Lievää turhautumista havaittavissa

Eikä se tällä kertaa ole lasten turhautumista, ei edes lapsiin turhautumista. Ihan puhdasta omaa napaa tällä kertaa.

Olen tullut siihen tulokseen, että joku korkeampi voima on sitä mieltä, että minun EI tule harrastaa urheilua missään muodossa.

Jos joku ei tarinaa tunne, lyhesti kerrottakoon, että armas siskoni oli päättänyt aktivoida minut ja ilmoitti siis Helsinki City Runiin puolimaratonille. Se juostaan toukokuun alussa.

Okei, minähän en jätä haasteeseen vastaamatta. Enkä siis ole juossut noin viiteentoista vuoteen, koska jalat ei oo kestäny. Päätin, että no nythän teen kaiken oikein, jotta kerrankin onnistun (koska tykkään juoksemisesta ja olisi ihanaa saada siitä pidempiaikainenkin harrastus).

Ostin ammattilaiselta lenkkarit, valitisin ohjelman tasoni mukaan ja aloitin jo hyvissä ajoin treenit - lokakuun alusta- jotta ehtisin treenata riittävästi (siis nollatasosta puolikkaalle), vaikka ongelmia ilmaantuisi.

Jep jep. Mitään muuta ei sitten olekaan matkan varrelle mahtunut kuin ongelmia :-( Penikat (vaiva, jonka odotinkin ilmaantuvan vanhasta piilostaan) alkoivat vaivata hyvinkin nopeasti, vaikka alkuun juoksumatkat olivat muutaman minuutin pituisia.

No, samantein lääkäriin - jälleen ajoissa, ajattelin, ennenkuin menevät pahemmiksi - joka pisti lähetteen fysioterapeutille.

Sinne siis. Katsottiin jalat, otettiin muotit. Täydelliset, ei mitään rakenteellista virhettä. Muutaman millin asentovirhe, joka aiheuttaa kivut. Sehän hoituu pohjallisilla ja harjoituksilla, joilla asento pikkuhiljaa korjataan. Pohjalliset siis teetettiin samantein ja treenit säännöllisesti yhdessä terapeutin kera + tietysti itsekseen.

Ja sainkin juosta rauhassa pari viikkoa. Mikä ihana tunne, kun mistään ei sattunut! Kunnes - asento olikin lipsahtanut nähtävästi liikaa toiseen suuntaan, koska nyt ne penikat vasta kipetyivätkin. Vain eri puolelta säärtä kuin ikinä aiemmin.

Ja ei kun hierojalle (venyttelyä ym. muita kotihoitoja unohtamatta monta tuntia viikossa). Jonka käsittely muuten SATTUU (!!!! Aivan hirveää!!!!), kun väkisin lihaksia irti painelee.

Penikat nyt eivät ole kunnossa alun jälkeen olleet, mutta ne unohtuivat, kun alkoi seuraava vaiva. Oikean jalan isovarpaan tyvi kipeytyi niin, ettei sillä meinannut pystyä astumaan. Just. Muutaman viikon kevennetty liikunta ei auttanut, joten lääkärille jälleen. Epäili rasitusmurtumaa, mutta röntgen ei sellaista näyttänyt. Magneettikuvausta väläytti, jos ei parane muutamassa viikossa levolla ja tulehduskipulääkkeillä. Juoksutauko.

Ja minä raahasin kuntopyörän meille lainaksi olohuonetta rumentamaan, jotta pystyn ylläpitämään kuntoa ilman juoksua. Hiki hatussa olen sitä hinkannut kuukauden. Sillä seurauksella, että todennäköisesti poljen väärin, kun penikat kipeytyvät jälleen koko ajan pahemmin. Ja jalkapohja ei siis edelleenkään osoita paranemisen merkkejä.



Kaiken tämän hyvän lisäksi olen ollut käytännössä lokakuusta alkaen flunssassa yhtäjaksoisesti koko ajan. Vähintään pientä tukkoisuutta, usein myös kurkkukipua. Vaikka olen yrittänyt pitää viikon totaalisia lepotaukoja, syödä terveellisesti, ottaa ylimääräisiä C- ja D- vitamiineja, magneesiumia ja kalkkiakin. Ei auta. Olo voi olla ok, kuten eilen oli ja lähdin innoissani lenkille kolmatta kertaa tämän vuoden puolella. *A BAD MISTAKE* Kaikin puolin: Penikat ärtyivät, jalkapohja ärtyi ja tänään olen taas hillittömässä flunssassa ja kurkku niin kipeä, ettei huvita puhua.

Että näin. Mitä mieltä olette, joko pitäisi luovuttaa? Joku nyt pistää tässä vastaan ja isommalla kädellä. Ja voitte vain kuvitella niitä rahamääriä, joita olen tähän "halpaan ja helppoon" harrastukseen (ainoaan, jota meidän aikatauluillamme pystyn tällä hetkellä harrastamaan) laittanut. Tuntuu muuten työläisen rahapussissa.

*huoh* Mutta kun rakastaisin juosta, se on juuri se minun juttuni. Se tästä niin surullista tekeekin - ja siksi olen jaksanut neljä kuukautta taistella eteenpäin uskoen että kyllä se joskus helpottaa. Helpottaako?

No, nyt on taas huili tiedossa taudin kourissa, joten keskityn viettämään viikonloppua muksujen kera. (Jotka muuten ovat olleet tänään oikein ihania :-D)
- Ja lupaan, että näitä avautumisia omasta navasta ei seuraa kovin usein!

Mukavaa viikonloppua!

Korvatulehdusta, mustasukkaisuutta ja Euroviisuja

Uh, se tavoitti sitten meidätkin. Nimittäin korvatulehdus. Kun ei sellaista meidän perheessä ole nähty (okei, valehtelen. Jommalla kummalla muksuista on kerran ollut joskus tuhat vuotta siten, en edes muista kummalla ja silloinkin vain vähän punoittava korva), onhan se nyt syytä tässä kohtaa ilmestyä nurkan takaa.

Ja vielä tuohon vanhempaan. Ja koska äiti ei osannut pienessä mielessäänkään ensimmäisiin tunteihin kuvitella, että kyse on korvatulehduksesta (vieläpä erittäin rajusta sellaisesta), joutui meidän pieni poika kärsimään kivuista puoli vuorokautta aivan turhaan. Juu juu, kyllähän te tiedätte, että lääkettä meni varmasti tappiin asti kaikkien ohjeistusten mukaan, mutta siitäkin huolimatta itki kivusta :-( Luulin alkuun päänsäryksi, kun sitähän hänellä on ihan riittämiin ollut.

No, alle puolessatoista vuorokaudessa lapsen lääkäriin kyllä vein, sieltä saatiin puuduttavat tipat ja antibiootti, joka alkoi tepsiä todella nopeasti. Säästyttiin siis ehkä pahimmalta traumalta ;-)

****

Ja kun sitten tämä isompi on tässä sairastellessa saanut luonnollisesti enemmän huomiota kuin rakas prinsessamme (jolle asia on tietysti selvitetty ja selitetty x 1000), nukkumaan mennessä tässä jonakin iltana kävimme seuraavan keskustelun:
Indy: "Ape on enemmän teidän lapsi."
Äiti: "Hassu lapsi, miksi sä tolla tavalla ajattelet?"
I: "Te puhutte sille enemmän ja kehutte sitä enemmän."

Voi noita hupsuja lapsia! Mä kun en onneks ole kuin ehkä se maailman eniten tasapuolisuuteen huomiota kiinnittävä ja siihen pyrkivä äiti (vähän turhankin tosissani). Ja en siis totea kuin ehkä viisi kertaa päivässä (enkä tällä kertaa edes liioittele), että rakastan molempia lapsia ihan hirveästi ja ihan yhtä paljon :-)

Mutta näinhän se menee, jompikumpi kokee aina jäävänsä kakkoseksi. Onneksi yleensä vuoronperään.

****

Ja loppuun vielä Euroviisuhuumaa by meidän muksut:

Sami Hintsasen esityksen jälkeen:
I: "Kannattaa olla tän puolella kun tää on niin hyvä laulaja kun tää on laulunohjaaja."
A: "Mitä se laulunohjaaja tarkottaa?"
I: "No tää on sellanen joka ohjaa lauluja, kertoo mitä tulee seuraavaks."

- Ai miten niin meillä katsotaan Tartu Mikkiin? :-D


Mukavaa ja terveempää viikonjatkoa!