Lievää turhautumista havaittavissa

Eikä se tällä kertaa ole lasten turhautumista, ei edes lapsiin turhautumista. Ihan puhdasta omaa napaa tällä kertaa.

Olen tullut siihen tulokseen, että joku korkeampi voima on sitä mieltä, että minun EI tule harrastaa urheilua missään muodossa.

Jos joku ei tarinaa tunne, lyhesti kerrottakoon, että armas siskoni oli päättänyt aktivoida minut ja ilmoitti siis Helsinki City Runiin puolimaratonille. Se juostaan toukokuun alussa.

Okei, minähän en jätä haasteeseen vastaamatta. Enkä siis ole juossut noin viiteentoista vuoteen, koska jalat ei oo kestäny. Päätin, että no nythän teen kaiken oikein, jotta kerrankin onnistun (koska tykkään juoksemisesta ja olisi ihanaa saada siitä pidempiaikainenkin harrastus).

Ostin ammattilaiselta lenkkarit, valitisin ohjelman tasoni mukaan ja aloitin jo hyvissä ajoin treenit - lokakuun alusta- jotta ehtisin treenata riittävästi (siis nollatasosta puolikkaalle), vaikka ongelmia ilmaantuisi.

Jep jep. Mitään muuta ei sitten olekaan matkan varrelle mahtunut kuin ongelmia :-( Penikat (vaiva, jonka odotinkin ilmaantuvan vanhasta piilostaan) alkoivat vaivata hyvinkin nopeasti, vaikka alkuun juoksumatkat olivat muutaman minuutin pituisia.

No, samantein lääkäriin - jälleen ajoissa, ajattelin, ennenkuin menevät pahemmiksi - joka pisti lähetteen fysioterapeutille.

Sinne siis. Katsottiin jalat, otettiin muotit. Täydelliset, ei mitään rakenteellista virhettä. Muutaman millin asentovirhe, joka aiheuttaa kivut. Sehän hoituu pohjallisilla ja harjoituksilla, joilla asento pikkuhiljaa korjataan. Pohjalliset siis teetettiin samantein ja treenit säännöllisesti yhdessä terapeutin kera + tietysti itsekseen.

Ja sainkin juosta rauhassa pari viikkoa. Mikä ihana tunne, kun mistään ei sattunut! Kunnes - asento olikin lipsahtanut nähtävästi liikaa toiseen suuntaan, koska nyt ne penikat vasta kipetyivätkin. Vain eri puolelta säärtä kuin ikinä aiemmin.

Ja ei kun hierojalle (venyttelyä ym. muita kotihoitoja unohtamatta monta tuntia viikossa). Jonka käsittely muuten SATTUU (!!!! Aivan hirveää!!!!), kun väkisin lihaksia irti painelee.

Penikat nyt eivät ole kunnossa alun jälkeen olleet, mutta ne unohtuivat, kun alkoi seuraava vaiva. Oikean jalan isovarpaan tyvi kipeytyi niin, ettei sillä meinannut pystyä astumaan. Just. Muutaman viikon kevennetty liikunta ei auttanut, joten lääkärille jälleen. Epäili rasitusmurtumaa, mutta röntgen ei sellaista näyttänyt. Magneettikuvausta väläytti, jos ei parane muutamassa viikossa levolla ja tulehduskipulääkkeillä. Juoksutauko.

Ja minä raahasin kuntopyörän meille lainaksi olohuonetta rumentamaan, jotta pystyn ylläpitämään kuntoa ilman juoksua. Hiki hatussa olen sitä hinkannut kuukauden. Sillä seurauksella, että todennäköisesti poljen väärin, kun penikat kipeytyvät jälleen koko ajan pahemmin. Ja jalkapohja ei siis edelleenkään osoita paranemisen merkkejä.



Kaiken tämän hyvän lisäksi olen ollut käytännössä lokakuusta alkaen flunssassa yhtäjaksoisesti koko ajan. Vähintään pientä tukkoisuutta, usein myös kurkkukipua. Vaikka olen yrittänyt pitää viikon totaalisia lepotaukoja, syödä terveellisesti, ottaa ylimääräisiä C- ja D- vitamiineja, magneesiumia ja kalkkiakin. Ei auta. Olo voi olla ok, kuten eilen oli ja lähdin innoissani lenkille kolmatta kertaa tämän vuoden puolella. *A BAD MISTAKE* Kaikin puolin: Penikat ärtyivät, jalkapohja ärtyi ja tänään olen taas hillittömässä flunssassa ja kurkku niin kipeä, ettei huvita puhua.

Että näin. Mitä mieltä olette, joko pitäisi luovuttaa? Joku nyt pistää tässä vastaan ja isommalla kädellä. Ja voitte vain kuvitella niitä rahamääriä, joita olen tähän "halpaan ja helppoon" harrastukseen (ainoaan, jota meidän aikatauluillamme pystyn tällä hetkellä harrastamaan) laittanut. Tuntuu muuten työläisen rahapussissa.

*huoh* Mutta kun rakastaisin juosta, se on juuri se minun juttuni. Se tästä niin surullista tekeekin - ja siksi olen jaksanut neljä kuukautta taistella eteenpäin uskoen että kyllä se joskus helpottaa. Helpottaako?

No, nyt on taas huili tiedossa taudin kourissa, joten keskityn viettämään viikonloppua muksujen kera. (Jotka muuten ovat olleet tänään oikein ihania :-D)
- Ja lupaan, että näitä avautumisia omasta navasta ei seuraa kovin usein!

Mukavaa viikonloppua!

Korvatulehdusta, mustasukkaisuutta ja Euroviisuja

Uh, se tavoitti sitten meidätkin. Nimittäin korvatulehdus. Kun ei sellaista meidän perheessä ole nähty (okei, valehtelen. Jommalla kummalla muksuista on kerran ollut joskus tuhat vuotta siten, en edes muista kummalla ja silloinkin vain vähän punoittava korva), onhan se nyt syytä tässä kohtaa ilmestyä nurkan takaa.

Ja vielä tuohon vanhempaan. Ja koska äiti ei osannut pienessä mielessäänkään ensimmäisiin tunteihin kuvitella, että kyse on korvatulehduksesta (vieläpä erittäin rajusta sellaisesta), joutui meidän pieni poika kärsimään kivuista puoli vuorokautta aivan turhaan. Juu juu, kyllähän te tiedätte, että lääkettä meni varmasti tappiin asti kaikkien ohjeistusten mukaan, mutta siitäkin huolimatta itki kivusta :-( Luulin alkuun päänsäryksi, kun sitähän hänellä on ihan riittämiin ollut.

No, alle puolessatoista vuorokaudessa lapsen lääkäriin kyllä vein, sieltä saatiin puuduttavat tipat ja antibiootti, joka alkoi tepsiä todella nopeasti. Säästyttiin siis ehkä pahimmalta traumalta ;-)

****

Ja kun sitten tämä isompi on tässä sairastellessa saanut luonnollisesti enemmän huomiota kuin rakas prinsessamme (jolle asia on tietysti selvitetty ja selitetty x 1000), nukkumaan mennessä tässä jonakin iltana kävimme seuraavan keskustelun:
Indy: "Ape on enemmän teidän lapsi."
Äiti: "Hassu lapsi, miksi sä tolla tavalla ajattelet?"
I: "Te puhutte sille enemmän ja kehutte sitä enemmän."

Voi noita hupsuja lapsia! Mä kun en onneks ole kuin ehkä se maailman eniten tasapuolisuuteen huomiota kiinnittävä ja siihen pyrkivä äiti (vähän turhankin tosissani). Ja en siis totea kuin ehkä viisi kertaa päivässä (enkä tällä kertaa edes liioittele), että rakastan molempia lapsia ihan hirveästi ja ihan yhtä paljon :-)

Mutta näinhän se menee, jompikumpi kokee aina jäävänsä kakkoseksi. Onneksi yleensä vuoronperään.

****

Ja loppuun vielä Euroviisuhuumaa by meidän muksut:

Sami Hintsasen esityksen jälkeen:
I: "Kannattaa olla tän puolella kun tää on niin hyvä laulaja kun tää on laulunohjaaja."
A: "Mitä se laulunohjaaja tarkottaa?"
I: "No tää on sellanen joka ohjaa lauluja, kertoo mitä tulee seuraavaks."

- Ai miten niin meillä katsotaan Tartu Mikkiin? :-D


Mukavaa ja terveempää viikonjatkoa!

Hups - ja viikko katosi jälleen

Miten se on mahdollista, että aika lentää tällaista vauhtia? Juuri vasta tänne kirjoittelin - ja totesin sen olleen viime lauantai. Kääk!

No, viikko on mennyt hyvinkin tiiviisti kotosalla, herrasemme - Ape siis - on lämpöillyt koko viikon maanantai-illasta lähtien, joten kotimiehenä olemme olleet. Ei vaan tunnu lämpöily hellittävän. Juuri sillä tavalla ikävästi ihan hiukan joka päivä mittari nousee, jottei tohdi päiväkotiin viedä, mutta vointiin ei vaikuta. Ihan siis perusräkätautia vain, joten täällä on sisarukset repineet toisensa tukkaa, huutaneet ja tapelleet ihan vaan muutaman kerran viikon aikana.

Ens viikko taitaakin siis mennä pienemmän sairastaessa, ainahan nuo peräperää taudit saavat.

***

Viikon kohokohta oli eilinen, meidän herrasta tuli virallisesti koululainen. Täällä kaupungissa oli kouluun ilmoittautuminen eilen. Tästä se sitten lähtee, äidin luopuminen :-( Ei ole enää meidän pieni mies niin pieni, eikä jatkuvasti turvallisen aikuisen silmän alla. Uh, kummallekohan se tulee olemaan vaikeampaa, äidille vai pojalle? - ja vastauksen tiedätte :-)

***

Päivänä muutamana tuossa eräässä seuraamassani blogissa eräälle toiselle äiti-ihmiselle avauduin ja paljastin, että täällä kotona ei tule oikein mitään tehtyä enkä oikein mitään erityistaitojakaan omaa.

Siihen liittyen lähes hymyilytti (vaikkakin oikeasti lähinnä oksetti) tämän kodin tila samaisena päivänä. Oikein piti kuvia ottaa, millaiselta koti oikeasti näyttää silloin kun täällä ollaan viikko oltu eikä vieraita ole ovesta astunut.

Ihan hiukan vain erosi siitä kodista, jollaisia tämä blogi-maailma on pullollaan: viimeisen päälle siisti, sisustettu, pelkistetty, puhdas, raikas ja pullantuoksuinen. Juu, ei meillä. :-D

Häpeän maksimoimiseksi - ja päivälle piristykseksi (koska jokainen voi tämän jälkeen todeta, että onneksi meillä on sentään siistimpää) - laitan tähän muutaman kuvan. Kiinnittäkää huomiota kuvien laatuun, jokaisessa taitaa näkyä kameran varjo :-D - Ja herkimmät siivousintoilijat, suosittelen kuvien yli hyppäämistä! ;-D

ps. Juuri nyt meillä ei näytä ihan tällaiselta!

Tämän myötä mukavaa viikonloppua kaikille!

Lauantai-päivän ratoksi

Ohhoh, onpahan ollut lauantai. Kerrassaan liikunnallinen ja ulkoilullinen, täysin poikkeuksellinen meidän perheelle. Kiitos siitä ei kylläkään kuulu meille perheen aikuisille vaan aktiivisille kavereille, jotka liikkeelle meitä ajavat.

Aamusta kävin lenkillä ensimmäisen kerran KOLMEEN viikkoon. Ah, IHANAA!! Vaikka taitaa jäädä yhteen kertaa, ei kestä jalka edelleenkään :-( Mutta ihanaa oli käydä edes kerran. ♥ ♥ ♥ ♥

Lenkin jälkeen Apen kaverin äiti soitteli muksuja heidän pihaansa leikkimään. Ja meniväthän nuo, ei tarvi kahdesti pyytää. Jopa Indy jäi ensimmäisen kerran ikinä vieraaseen pihaan reiluksi tunniksi Apen ja Apen kaverin kera. Tähän asti on jääminen aina jännittänyt liikaa, nytkin joutui pitkään pohtimaan uskaltamistaan. Mutta uskalsi - ja viihtyi hyvin! Saivat reissun päätteeksi taluttaa kaverin koiraakin. Erittäin onnistunut reissu siis - ja äiti & isä saivat käydä välissä rauhassa ruokakaupassa. Ah, elämän pieni nautinto sekin (ja samalla haaveille, mitä teemme, kun voitamme tuon ennätyspotin lotossa tänään, 7,4 miljoonaa - älkää huoliko ystävät, mukavia muistamme kyllä ;-D)!

Tunti ehdittiin olla kotona koko perhe ulkoilun jälkeen ja syödä karkkia pahaan oloon asti ;-), kun toiset kaverit pyysivät muksuja uudelleen ulos. Ape innosta puhkuen alkoi heti pukea (närästyksestä kärsien), mutta Indy valitsi dvd:t ja lisäpahaolon iskän kanssa kotona. Äitinsä tytär :-D

Mutta Ape onkin nyt päässyt laskemaan pyllymäkeä Tuomiokirkon portailla. Sitä ei moni olekaan tehnyt, jokunen sata turistia ehkä :-D

Tämä ei ole oma kuvamme

Muutamia hauskoja juttuja viikon varrelta:

Toivoisin kovasti pääseväni hieman raivaamaan Indyn huonetta, se kun on täynnä roinaa (roskaa, sanon minä), josta hän ei halua luopua. Totesin hänelle tuossa päivänä muutamana, että hän on varsinainen hamsteri, kerää kaiken minkä näkee. Hän kovasti väitti, että näin ei ole. Pyysin häntä ottamaan esille yhden "aarrelaatikoistaan" ja kävimme sitä läpi osoittaakseni hänelle puheeni pointin:
* pureskeltu miniminilusikka (pet shop) - "Ei voi luopua" (ja tätä vahvistaa aina painamalla tavaraa rintaansa vasten)
* rautalangan pätkä - "Ei voi luopua"
* parin sentin pala narua - "Enhän voi luopua mun narustakaan"
* pieni kivi - "En pysty luopumaan"
* pelinappula peliin, jota meillä ei ole - "En halua luopua, tämä on pelinappula, joku kertoi"
* teatterilippu (käytetty tietysti) - "Ei voi laittaa pois, mun ikioma teatterilippu"
* pieni muoviputken pätkä - "Ei saa luopua, se on lisämateriaaliputki"
*huoh*

Indyn tämän hetkinen helliminen on muuten huomattavan huvittavaa:
Hän tulee syliin tai muuten kainaloon ja pyytää:
"Voisitko pistää kätesi suoraksi, tahtoisin hiukan napsia kyynärpäätäsi?" :-D
- Tämä siis tarkoittaa, että hän näprää kyynärpäässä olevaa löysää ihokaistaletta.
♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Samaa aihetta sivuavia lauluja syntyi myös tuossa yhtenä iltana, neidiltä jälleen:
"Nipinapi nipsis, nipinapi nipsis" ja "Maailman eniten äitiä rakastan, kyynärpäästä vähän napsin vain"
♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Samaisena iltana hiukan aiemmin, kun lapset olivat riekkuneet tunnin ympärillä ja halusin hiukan hengähtää itsekseni:
Äiti: "Nyt meette leikkiin kymmeneks minuutiks omaan huoneeseen, sit mä tuun laittaan iltapalaa."
Ape: "En mä mee leikkiin, mä meen tylsistyyn kymmeneks minuutiks." :-D
- Myöhemmin totesin tämän tarkoittaneen sitä, että oli kuluttanut tuon reilun kymmenen minuuttia oman pöytänsä vieressä piirrelleen Star Wars-hahmoja paperiin. (Star Wars on tällä hetkellä aivan ykkönen, Marion lisäksi - näitä kahta pelataan Nintendolla aina pelipäivänä)

Mukavaa viikonlopun jatkoa!

Tyhjä pää vai tyhjäpää

Tällä kertaa siis minä, eivät lapset.

Ei liikahda pääkopassa mikään, ei ole liikahtanut muutamaan päivään. Yleensä nappaan lasten puheista ja toimista jatkuvasti ideoita tänne kirjoittaakseni (vaikka useimmiten unohdan puolet ennenkuin saan ne tänne asti kirjattua), nyt ei niin mitään. Eikä meidän elämä nyt ole yhtäkkiä mihinkään muuttunut, äidin pää siis ei vain toimi.

Ehkä se on tuo kuntopyöräily. Uh, olen nyt siirtynyt siihen lääkärin määräyksellä toistaiseksi ja siirtänyt juoksun sivuun joksikin aikaa *nyyh* Muutaman viikon ajan olen nyt 3 x viikossa tunnin kerrallaan tuota satulaa hinkannut (kirjaimellisesti, häntäluut ovat aivan hellänä), yök. Mutta mennään nyt näin, jottei koko syksyn työ mene hukkaan ja uskotaan, että pian taas jalka kestää juoksemista. Poikkeuksellisen paljon energiaa tuo pyöräily kuitenkin vie. Ei kai enempää kuin juoksukaan, kun samoilla sykkeillä mennään, mutta tuntuu vain siltä, koska puuha ei ole mieluisaa.

Ja kun energia on vähissä - ei liiku päässä mikään, ei ole kirjoitettavaakaan. En edes osaa kirjoittaa tällä hetkellä, tämänkin tekstin oikoluin noin viisikymmentä kertaa ja virheitä jäi varmasti silti.

En siis ole unohtanut teitä, uskolliset kolme lukijaani ;-D Palaan heti kun on jotakin sanottavaa (se voi olla vielä tänäänkin, koskaan ei tiedä)!

Ihania ne on

Istuessani wc-pöntöllä (tämänhän kaikki halusivat tietää ;-D) tässä iltana eräänä, rakas poikani pyyhkäisi vessaan eteeni:

A: "Äiti hei, arvaa mikä mulle on maailmassa toiseks tärkeintä sen jälkeen, että mulla on noin ihanat vanhemmat?"

Ä: "No veikkaan, että joku peli" (Ape oli juuri kotiutunut kaverilta Nintendoa pelaamasta, joten äiti kuvitteli tämän kysymyksen olevan johdattelua)

A: "Ooksä ihan hullu!? Mulle joku peli ei vois ikinä olla mikään tärkein maailmassa. Se on tietenkin se, että mä yleensä synnyin."

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Ja sitten se toinen, meidän ihana prinsessa:

Samaisena iltana pyysin iltasadun jälkeen häntä käymään pissalla ja tulemaan pian takaisin voidakseni laulaa hänelle iltalaulun. (Huomiona tähän, että olin itse melkoisen kipeä, flunssa tulossa ja ääni pois).

Indy meni reippaasti pissalle ja sitten alkoikin prinsessa-vaihe: Hän huusi minua pyyhkimään. Siis 4,5-vuotias, joka ei ole edes halunnut tässä apua ikinä. Totesin, että en nyt sen vuoksi nouse sängystä (jossa siis odottelin iltalaulua varten), koska se ei ole pakollista kun hän pystyy siihen itsekin... Sillä seurauksella, että Indy huusi puoli tuntia suoraa huutoa vessassa istuen, vaatien äitiä pyyhkimään. Lopulta alkoi jo huudon seurauksena oksettaakin. Pieni sitkeä neitini ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Lopulta ( -ei, en antanut periksi, tässä kohtaa en nähnyt siihen mitään tarvetta) lähdin viemään isoveljeä omaan sänkyynsä ja kerroin Indylle, että hän jää ilman laulua, jos ei ilmaannu omaan sänkyynsä alle minuutissa.

Sieltähän tuo rakas neitimme lopulta isoveljen huoneen ovelle tuli ja kertoi nyyhkytystensä seasta, että nyt on pyyhitty. Istuimme pitkään sylitysten ja keskustelimme asiasta suukottelujen ja hänen anteeksipyyntöjensä keskellä.

Ihana, itsepäinen, kovapäinen neiti.

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Uskomatonta miten lapset voivatkin olla aivan vastakohtia toisilleen! Ja silti aivan yhtä rakkaita. Hassua!

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Älynvälä(hd)yksiä

Mietin tuossa, olenko jo jakanut kanssanne erään hauskan keskustelun joulukuulta, jota viereisessä huoneessa kuuntelin. En yllättäen muista olenko sen jo tänne laittanut, mutta äkkiseltään en sitä löytänyt. Ja jos nyt sen kerran olenkin jo kirjoittanut, kuka tätä nyt niin tarkkaan lukee, että moista toistoa muistaisi ;-)

P tuli eräänä iltana jälleen töistä kotiin puoli kymmeneltä, jolloin pieni neitimme usein vielä sängyssä hereillä pyörii.

Isä meni tytärtään halaamaan ja hyvää yötä toivottamaan.
Indy: "Sun pitäis ajaa parta tänään" (- taisi pistellä poskea halatessa)
Isä: "En mä sitä tänään aja, ajan huomenna"
Indy: "Eiks yöllä sit oo sähköö vai?"

Mukavaa alkanutta viikkoa, se on jo toinen viikko tänä vuonna!