Syitä hereillä olemiseen

Hereillä pysymisen ABC by Indy tänä iltana:

a) Narisevalla äänellä: "Äiti, mua pelottaa" - tämä lausahdus on käytössä noin miljoona kertaa viikossa, vaikka istun kolme metriä huoneen oven ulkopuolella kunnes neiti nukahtaa ja vastaan hänen jokaiseen kommenttiinsa: "Sulla ei ole mitään hätää, mä olen tässä aivan vieressä, käy nukkumaan".

b) Nyt jo itkuisena, sängystä ovenrakoon tulleena: "Äiti, mä en halua antaa mun huoneen tavaroita kenellekään, mut mä en pysty olemaan siellä, kun siellä on liian täyttä."

c) Ja sitten jo eteisen lattialle istumaan ja itkemään käyneenä: "Äiti, onko mun junarata varastossa? (-"Ei, se on annettu pois") -Mä HALUUUN mun junaradan takaisin nyt, mä haluan leikkiä sillä huomenna" - junarata on siis lahjoitettu pienemmille sukulaisille noin puoli vuotta sitten.

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

I just love my kids

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Äiti on turva

Apelta tänä iltana kuultua:

A: "Äiti, kun mä olen tässä sua tosi pitkään aina kuunnellu, mä oon todennu, että sä osaat kyllä huutaa tosi lujaa. Ja puhua lujaa, vaikka et aina huutais"

Ä: "Jaaha, no onko se nyt sit hyvä vai huono asia?"

A: "No onhan se hyvä asia, koska jos meille tulee varkaita, sä voit huutaa niille niin lujaa, että ne pelästyy ja lähtee karkuun"

♥♥♥

♥ ♥

Mietteitä päiväkirjan pitämisestä ja muistojen ylöskirjaamisesta

Vuoden alkuun tuli lasten kanssa jostakin puheeksi heidän vauvakirjansa.

Kaivoin ne hyllystä esiin ja lueskelimme. Totesinpa vain, että olen maailman surkein päiväkirjan pitäjä ja muistojen ylös kirjoittaja.

Edes itse en saanut kiinni vauvakirjoihin kirjaamistani asioista, mitähän iloa niistä mahtaa siis olla lapsille?

Olenhan pitänyt Apen ensimmäisistä ajoista kotisivuillamme päiväkirjaakin aikanaan varmaan vuoden verran, jollen pidempäänkin, yhtä huonolla menestyksellä. Lueskelin sitä tässä joku vuosi takaperin ja ainoa, mitä siitä kostuin oli "kävimme tänään kylässä ja vaunuajelulla". Ei hemmetti, KETÄ kiinnostaa? Ei niin ketään, ei edes minua itseäni, eikä varmasti aikanaan Apeakaan.

No, julkinen kirjoittaminen on tietysti hieman eri asia kuin ihan oikean päiväkirjan pitäminen. Tänne kirjoittaessani mietin tarkkaan, millaisia asioita julkaisen ja mitkä ovat asioita, joita tänne en halua. Siskoni oli silti sitä mieltä, että julkaisen jo nyt hyvinkin henkilökohtaisia juttuja. No, jokaisella on rajansa yksityisen ja julkisen välillä, minun lienee aina ollut hieman laajempi - ja nyt sitten lapsi-raukkojen on siihen sopeuduttava. Toistaiseksi en mielestäni ole täällä kuitenkaan järin henkilökohtaista julkaissut - ja kaiken tämän vähänkin anonyymina. Uskon, että ulkopuolisen on vaikea tästä meidän perhettämme tunnistaa.

Huomasin jo tässäkin blogissa jossakin kohtaa sortuneeni tapahtumien kertaukseen, joka siis on ehdottoman tylsää. Olen toki yrittänyt kiinnittää asiaan huomiota, mutta karvoistaan on vaikea päästä. Siksi välillä tietoisesti kerään asioita, joista täällä voisin kertoa ja joita kuvailla. Ja kaiken tänne kirjoittamani (paitsi näitä omia välipohdintojani) kirjoitan sillä mielellä, että ne jäävät muksuille muistoksi heidän lapsuudestaan. Ja hämmästykseni olen seurannut, kuinka suuri määrä kävijöitä tänne jatkuvasti eksyy näitä päiväkirjamerkintöjäni kurkkaamaan. Hauskaa tietysti, vaikkakin hämmentävää on, että joku oikeasti haluaa lukea näitä kirjoitelmiani!

Yhtä kaikki, ehkä tämä pohdinta kertoo siitä, miksi en ole koskaan osannut päiväkirjaa itsekään pitää. Teininä sitä kerta toisensa perään yritin, huonolla menestyksellä. Onhan tuolla varaston pohjilla muutama päiväkirjaviritelmä tallessa, mutta tuskinpa niistä kovasti irti saisin, jos ne sieltä esiin kaivaisin.

Niin, tämä ei siis tarkoittanut lainkaan sitä ettenkö aio jatkaa tämän blogin pitämistä. Kunhan lämpimikseni jutustelin ja pohdiskelin ;-D Tai ehkä muistutukseksi itselleni jottei tästä tulisi yhtä surkeaa viritelmää kuin lasten vauvakirjoista.

Kaikki te, joilla ei vielä ole lapsia tai ne ovat vielä aivan pieniä (ja miksei isompiakin). KÄYTTÄKÄÄ VIDEOKAMERAA!! Ottakaa vaikka tuhansia tunteja filmiä, ei mitään väliä! Ihan tavallisista tilanteista: ruokailuista, leikeistä, tappeluista, lauleskeluista - normaalista elämästä. Juuri se on meille itsellemme jälkikäteen merkityksellisintä, uskokaa pois. Ja videokuva kun yksinkertaisesti vain kertoo enemmän kuin tuhat sanaa - tai satatuhatta valokuvaa. Meilläkin koko perhe rakastaa katsoa muutaman vuoden takaisia filmejä elämästämme. Vaikka ne olisivat vain täynnä epämääräistä älämölöä.

Tämä nerokas (?) idea pulpahti pitkästä aikaa mieleeni juuri hetki sitten, kun kävin sanomassa neiti Indylle hyvää yötä. Neiti rutisti minua tavalliseen tapaansa hampaat irvessä kummallisia kitiseviä ääniä päästäen ja kertoen, kuinka ihana ja aivan paras minä olen. Ja tietysti isi myös. Siinä hetkessä mietin, että voi kunpa saisin tämän videolle. Olisi ihana vuosikymmenten päästä muistaa tuo hetki - tuo ilme, tuo ääni, ne kun ovat niin kertakaikkisen hellyyttäviä ja rakkaita. Toki sanatkin, koska niitä aikanaan tuskin liikaa kuulen, mutta tässä tapauksessa ne olivat se epäolennaisin seikka. Videolle juuri siksi, että tästä tekstistähän ette pysty asiaa kuvittelemaan sellaisena kun se oikeasti oli (enkä osaa sitä tämän paremmin kuvailla), enkä minä surkean muistini perusteella mieleeni palauttamaan.

Tämä pohdinta johti siihen, että päätin kaivaa ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen videokameran jostakin laatikon perukoilta. Julkisesti en valitettavasti lastemme edesottamuksia halua videon muodossa esittää - mutta saanpahan jotakin todellista omaan arkistoomme.

Hyvä uudenvuodenlupausehdotus siis kaikille:
Videoikaa, videoikaa ja videoikaa!

Se oli sitten taas siinä, yksi vuosi elämästä - nyt vain uutta kohti

Menneeseen vuoteen on kuulunut monta hyvää ja ihanaa hetkeä, mutta myös raskaita uutisia ja vaikeita asioita. Toivon kaikesta sydämestäni, että alkaneesta vuodesta tulisi hieman helpompi. Tapahtumarikkautta vastaan minulla ei sen sijaan ole mitään.

Uusi vuosi vaihtui mukavasti ihan vain oman perheen kesken. Tänä vuonna oli ajatuksena ensi kertaa mennä kaverikylään, mutta kun me olimme juuri ja juuri selvinneet taudeista, tulivat ystäväperheen lapset sairaiksi. Uusi vuosi otettiin siis vastaan vanhan perinteemme mukaisesti. Ensin pääsin hetkeksi hengästämään (hih, tässä näemmä yhdistyivät sanat hengähtämään ja hengästymään) itsekseni, kävin lenkillä (tämä oli ainoa uusi osuus ;-D). P valmisti ruuaksi suussa sulavaa sisäfilepihviä (lapset tosin mielummin söivät nakkia ja lihapullia, mutta jäipähän aikuisille enemmän ;-D). Sen jälkeen suuntasimme perinteeksi muodostuneeseen ilotulitukseen kahdeksaksi kotirantaamme. Tästä lapsiperheille sopivasta järjestelystä saamme kiittää vuosi vuoden perään alueemme aktiivista asukasyhdistystä. Tulituksen ja tuttavien kanssa kuulumisten vaihdon jälkeen suunnistimme kotipihalle. Tarjolla oli "kuoharia" oikeista kuoharilaista. Kilistelimme Uutta Vuotta lasten kanssa. Sisään palattuamme oli vuorossa tinanvalantaa ja sen tulkintaa yhdessä. Illan lopuksi vielä ihan hiukan herkkuja. Siis täydellisen perinteistä kaikin tavoin.

Ihana poikamme ilmoitti noin kello 22, että hän on aivan puhki. Kun sanoin, että riisu sitten ihmeessä vaatteesi ja painu sänkyyn, teki hän mukisematta töitä käskettyä. Neiti laitettiin petiin samaan aikaan ja hänkin nukahti poikkeuksellisesti melko nopeasti.

Aikuiset saivat siis istua omassa rauhassa tuijottamassta tv:tä ja odottamassa vuoden vaihtumista kera juustojen. Ihanaa.

Vuoden ensimmäisenä aamuna Ape heräsi tavalliseen tapaansa hieman ennen kahdeksaa. Siirryin hänen kanssaan olohuoneeseen (koska ei halua olla siellä yksin) patjalle. Muutaman kerran havahduin hänen kommenttiinsa lastenohjelmista, mutta kun lopulta heräsin ja katsoin kelloa - se näytti 10.30!!! AH! Ja Indy siis nukkui edelleen. Heräsi alle puoli tuntia minun jälkeeni. Ja on ollut tänään kuin uusi tyttö. Koko viikko on ollut yhtä hermojen kiristelyä; kiukuttelua, temppuilua, vinkunaa, narinaa, taistelua ja raivoamista. Ei yhtä ainoaa normaaliäänellä lausuttua repliikkiä koko viikkoon. Nyt sitten selvisin syykin. Neiti on ollut sairastelujen jäljiltä vain aivan järjettömän väsynyt. Ihanaa, että hänellä on sitten tapana jossain välissä ottaa univelka takaisin.

Tiedoksi muuten, että nyt on taas vihdoin kuvia lisätty kotisivuille. Alla oleva on eilen illalla otettu.


Olkoon jokaisen vuosi täynnä mukavia yllätyksiä!

Joulun yhteenveto

Mukava joulu takana. Tai siis vielä muutaman hetken edessäkin ;-)

Ei ehkä ihan sellanen kun mun ideaali-joulu ajatuksissa olis, mutta erittäin mukava kyllä. Vietettiin joulua sukulaisissa kera neljän pienen lapsen, ei siis sellaista rauhallista ja seesteistä joulua, joka mulla mielikuvissa siintää, mutta omalla tavallaan erittäin mukavaa joulua, sellaista meluisaa ja reuhakasta (onko toi sana ensinkään?). Ehtiihän sitä seesteistä sitten kun muksut tuosta kasvavat.

Tosin aatonattona Ape oksensi muutaman kerran, kuviteltiin jo joulun meidän osalta peruuntuvan. Mikä lie ollut, jäi muutamaan kertaan ja yhden päivän kuumepiikkiin. Räkäinen on kyllä edelleen.

Ja viime yönä Indy heräsi vaihteeksi kurkunpääntulehdukseen. Ei kulkenu taas henki. On ennenkin flunssan yhteydessä heränny haukkuvaan yskään henkeään haukkoen. Positiivista tässä on se, että ulkona on reilusti pakkasta. Ei muuta kun meidän makuuhuoneen ikkuna levälleen, pyyhe lattialle ikkunan alle (olivat luvanneet yöksi 20senttiä lunta :-D) ja vällyjen alle yhdessä neidin kanssa. Reipas neiti rauhottuu onneksi tosi nopeasti ja kylmä laukaisi pahimman ahdistuksenkin pian. Koska ikkuna jäi koko yöksi auki, huono puoli tässä oli se, että aamulla makuuhuone vastasi pakastinta :-D Mutta mitäpä sitä ei äiti lapsensa vuoksi tekisi.

Aamulla neiti vaikutti olevan ok, mitä nyt koko päivän oli vähän normaalia kiukkuisempi. Iltasella P sitten tajusi mitata kuumeen. Ja 4kymmentähän se taas näytti. No, neiti sai mennä nukkumaan meidän sänkyyn tänä iltana. Sillä seurauksella, että heräsi tunnin päästä yrjöömään koko sängyn :-(

Näin siis meillä jouluna. Nyt tapanin kunniaksi pyykkikone laulaa :-)

Mutta joulu ei siis tosiaankaan ole sairasteluista huolimatta ollut synkkä, kuten alkuun mainitsin. Lapsia eivät pienet taudit pysäytä. Joulu vietettiin aivan normaaliin tapaan. Sukulaisissa kävi joulupukki ja lahjoja toi aivan omiksi tarpeiksi. Ape sai toivomansa tietokoneen, star wars -shakin, Afrikan tähden, Nintendo-pelin... Indyllä toiveita oli kolme: GoGo-koira (sellainen patterilla kulkeva talutettava), mansikkahillo ja tarjotin. Hänenkin kaikki toiveensä toteutuivat + noin kakskymmentä muuta, joita ei huomannut edes toivoa ;-).

Pari päivää neiti on kulkenut viimeisen päälle laitettuna, uusissa meikeissä, korkokengissä, pikkujakussa, käsilaukussa, koiraansa taluttaen :-) Ja herran kanssa on isä, vaari, kummitäti ja kaikki muutkin joutuneet pelaamaan vuoronperään.

Minäkin olen tainnut olla superkiltti, kun sain viimeisen päälle upean sykemittarin pukilta. Sen siivittämänä tuli tänään vedettyä ennätyslenkki. Mieletön fiilis!

Kaiken kaikkiaan siis vastoinkäymisistä huolimatta oikein mukava ja leppoisa joulu!

Ja arjen puolellehan tässä jo taas siirryttiin. Onneksi loman merkeissä!
Mukavaa vuoden viimeistä viikkoa kaikille!

Joulukoristeita hoitajille

Kuvia lupaamistani joulukoristeista. Ihan vaan siksi, että olen näistä niin ylpeä. Kerrankin onnistuimme lasten kanssa askarteluissa (- siis lapsethan osaavat kyllä, ongelma on yleensä äidissä).

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Yes yes yes

Äiti on tänään loputtoman onnellinen poikansa puolesta!

Vietettiin juuri päiväkodin joulujuhlaa - ja meidän poika ESIINTYI!! On jännittäny esiintymistä pari viimeistä vuotta niin, että ei ole meinannut suostua tulemaan koko juhlaan (- aivan, käsittämätöntä munkin mielestä, mutta hän tuntuu olevan ääritunteiden ihminen - kehen lie tullut, ei ainakaan äitiinsä ;-D).

Tänäkin vuonna keskustelut alkoivat samaan sävyyn. Jo viikko sitten alkoi käymään puhe siihen suuntaan, että esiintyminen jännittää eikä ehkä halua koko juhlaan.

Viikon varrella asiasta sitten puhuttiin noin tuhanteen kertaan ja kokeiltiin kaikkia mahdollisia lähestymistapoja vuoronperään P:n kanssa. Joko se tuotti tulosta tai sitten vaan jotain tapahtui. Tänään hän jo kenraaliharjoituksen jälkeen ilmoitti, että pitää erittäin epätodennäköisenä, että EI uskaltaisi esiintyä. Hän kertoi, että jos häntä rupeaa jännittämään, hän vetää syvään henkeä ja olo helpottaa heti :-)Rooliksikin oli kuitenkin tippunut melkoisen tärkeä Joosefin rooli (tosin ilman vuorosanoja, kuvaelma oli lyhennetty versio, jossa vain lauletaan Heinillä härkien).

Ja niin sitten tapahtui. Sinne Ape käveli selkä suorana, paimensauva kädessä, äidille peukkua näyttäen. Ja äidiltähän pääsi tietysti itku :-) Osallistui vielä muutamaan muuhunkin ohjelmanumeroon, joista hurjimmaksi äidin mielestä nousi ehdottomasti kahden muun lapsen kanssa esitetty laulu!!

Indyhän on esiintynyt aiemminkin ilman ongelmia, omilla ehdoillaan tietysti. Jos hänen mielestään esitys on typerä, hän seisoo keskellä liikuttamatta eväänsäkään :-D Tänään niin kävi yhden laulun aikana, kertoi jälkikäteen, että hänen mielestään laulu oli tyhmä.

Tästä on hyvä jäädä odottamaan jouluaattoa, enää viikko!