Rakkaus

Joinakin päivinä se vain on siinä. Niin helposti ja vaivattomasti.

Läheisyyttä. Sitähän se varmaankin on.

Se tunne, jota ei pysty sanoin kuvaamaan.

Ja tänään se on ollut täällä. Ei typeriä riitoja, ei turhia kiukutteluja (ainakaan lasten puolelta ;-) ). Syliä, suukkoja, halauksia, hauskoja keskustelunpätkiä, rauhaa.

Ei ole kiire mihinkään.

Tämän vuoksi olen valmis uhraamaan melkein mitä vain. Näiden hetkien vuoksi kaikki ne tunnit, jolloin olen pohtinut omaa toimintaani suhteessa lapsiin, miettinyt, mikä on mennyt pieleen ja missä pitäisi toimia toisin, eivät ole menneet hukkaan.

Näinä hetkinä voin pakahtua paitsi rakkaudesta lapsiini, myös hiukan suhteessa itseeni. Osaan sittenkin. Olen sittenkin hyvä siinä, jossa olen ajatellut aina olevani hyvä, mutta epäillyt päivittäin.

Koska kuten tiedätte, minä kannan kaiken vastuun siitä, millaisia lapseni ovat. Hyvässä ja pahassa. Ehkä en näinä hetkinä anna heille sitä kunniaa, joka heille omina persooninaan kuuluu vaan varastan sen itselleni, mutta toisaalta huonoina hetkinä myös päästän heidät syyllisyydestä, koska puhtaasti ajattelen heidät sellaisiksi kasvatteeni. Ja näen vahvistuksen ajatukseeni jokaisen päivän jokaisena hetkenä. He toimivat juuri niinkuin olen heidät kasvattanut. En roboteiksi, vaan juuri tuolla tavalla olen toiminnallani heidät ohjannut ilmaisemaan tunteitaan, antanut mallia kiukuttelemisesta ja raivoamisesta (erityisesti tästä), mutta myös opettanut pyytämän anteeksi, kertomaan tunteistaan ja tulemaan lähelle.

Äidin työ on taas pinnalla, kuten huomaatte. Ystäväni totesi eilen huomaamattaan lauseen, joka pahoitti mieleni ja sai jälleen pysähtymään miettimään omaa äitiyttäni. Hän kutsui, ohimennen ja toivottavasti asiaa juuri tällä tavalla tarkoittamatta, kasvatustyyliäni tylyksi ja tiukaksi. Ja se tuntui hurjan pahalta. Koska koen sen olevan niin täydellisen vastakohtaista.

Ja tämä päivä on onneksi jälleen osoittanut konkreettisesti sen. Onneksi, koska tämä työ ja nuo lapset ovat ne elämäni tärkeimmät asiat - ja ainoat, joiden suhteen olen erittäin herkkä.

Koska tuo lause jäi siltikin soimaan päässäni ja painamaan mieltäni, avaan asian tähän. Itselleni muistutukseksi, synninpäästöksi:

En missään nimessä usko tylyyteen enkä tiukkuuteen. Uskon ehdottomasti ja ensisijaisesti, ainoastaan ja vain, rakkauteen ja rajoihin. En koskaan ole lapsilleni tyly (paitsi tietysti sillon kun oma pinna on liian kireällä ja senkin pyydän anteeksi välittömästi kun olen "ottanut itseni alas" - tai siis kun olen pystynyt palautumaan taas järjeväksi aikuiseksi alennuttuani hetkeksi samalle tasolle kuin tappelevat lapset).

Asetan kyllä selkeät rajat, niissä asioissa, joissa mielestäni syystä tai toisesta tarvitsee käyttäytyä ja olla ja niissä tilanteissa oletan lasten tottelevan. Mutta suurimman osan aikaa ollessani lasten kanssa halaan, suukotan, juttelen, keskustelen, perustelen ja pidän lähellä. (Mutta en siis edelleenkään leiki, en juurikaan pelaa enkä muutenkaan touhua, siinä mielessä en ehkä ole perinteinen äiti) Tarvittaessa (siis valitettavan monta kertaa päivässä) myös pyydän anteeksi, koska olen kaikkea muuta kuin täydellinen (ja noinakin kertoina pyrin välttämään "anna anteeksi, että rähjäsin, mutta kun sinä..."-lauserakennetta, johon aivan liian helposti sortuu, mutta jota en pidä todellisena anteekspyyntönä)

Aina rajojen asettamistilanteidenkin jälkeen kaikki päättyy läheisyyteen. Aina. Viimeistään saman päivän iltana ennen nukkumaan menoa. Jos kiellän tai asetan rajoja, joka kerran sen on päätyttävä niin, että lapset ymmärtävät, miksi olen toiminut niinkuin olen. En halua heille jäävän ajatusta, jossa minä olisin asettanut rajat vain huvin vuoksi tai ilkeyttäni, vain koska aikuisena pystyn siihen.

Tämä kasvatusfilosofiani lyhykäisyydessään on varmasti vanhan toistoa, mutta se oli minun itselleni ylös ja auki jälleen kirjoitettava. Koska en halua kysyä, olenko hyvä äiti. Haluan todeta, että olen. En täydellinen, mutta kukaan ihminenkään ei ole. Olen riittävän hyvä, ihan varmasti.

Ja tänään rakkaat lapseni ovat jälleen todistaneet sen pyytämättä.

Kiitos heille siitä ♥ ♥ ♥ ♥

Ja pahoittelut rakkaalle aviomiehelleni, ettei hän tässä saa ansionsa mukaan. Koska hän on ollut aivan yhtä erinomaisesti mukana tässä vuosien projektissa ja ansaitsee oman puolensa onnistumisesta (epäonnistumiset voin kyllä pitää itselläni kuten tähänkin asti ;-D).

♥ ♥ Ihanaa lauantai-iltaa! ♥ ♥