Mistä huomaa, että elämä oikeasti alkaa helpottaa, että ne lapset ihan oikeasti kasvavat?
Tää viikonloppu on ollu aivan loistava esimerkki. Onneksi, koska hieman taas olen ollu tässä epätoivoisissa fiiliksissä. Kuten edellisestä postauksesta ehkä voi aavistella.
Eilen lapset leikkivät omissa oloissaan pitkälti toista tuntia. Kiinnitin asiaan oikein huomiota, kun itse tässä koneella seuraamiani blogeja lueskelin ja yhtäkkiä ymmärsin hiljaisuuden. Pisti oikein hymyilyttämään. Toinen leipoi tuossa vieressä muovailuvahalla, hiljaa itsekseen supisten (Indylle hyvin tyypillinen tapa leikkiessään) ja Apetsu istui oman huoneensa lattialla rakentamassa Legoilla.
Aivan mielettömän hyvä fiilis! Jopa niin hyvä, että tulikin sitten loppupäivän ajan vietettyä poikkeuksellisen paljon aikaa heidän kanssaan, halaillen, sylitysten istuen ja jutustellen. Tavoistani täysin poiketen pelattiin jopa useampaakin seurapeliä! (Minähän en siis leiki, en ole tehnyt sitä edes omassa lapsuudessani - jotenkin virheellinen painos)
Näitä päiviä tarvitaan tässä arjessa tarpoessa. Ihanaa, että pitkästä aikaa sellainen osui kohdalle. ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥
Hyvä fiilis on kantanut jopa tämän päivän yli. Yhtään riitaa ei tänäänkään ole ollut, olen jaksanu olla kärsivällinen äiti niissä vähissäkin tilanteissa. Apella oli kaveri melkein koko päivän kylässä, nekin kaksi leikkivät aivan mahtavasti, ilman yhtään kinaa ja ottivat jopa Indyn mukaansa ilman normaalia nurinaa ("Se vaan sotkee meidän leikit")!
Mieletöntä olla äiti! Tänään olen sitä mieltä, että mä olen jopa hyvä sellainen.
♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥
(Kysykääpä huomenna uudestaan ;-D)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti