Omaa napaa

Nyt täytyy tämän äidin mennä hieman itseensä ja todeta, että on tässä mennyt viikko niin omaan napaan tuijottaessa, että ei ole juuri lasten kanssa ehtinyt olla saati heidän toimiaan havainnoida.

Sen verran kyllä, että ovathan nuo tuossa olleet - ja aivan äärettömän kiltisti, koska hermo ei ole mennyt kertaakaan omiani touhutessa. Ihania lapsia siis.

Mutta vaikka olisin ollut fyysisesti läsnä, en ole juuri tainnut sitä psyykkisesti tehdä.

Okei, ehkä tää yksi viikko sallitaan, olenhan kuitenkin viimeisen kuusi vuotta (ja enemmänkin jo, vanhempihan on jo kohta puolikkaan yli) aikalailla 110%:sti nappuloihin sitoutunut ja heidän elämäänsä osallistunut.

Lupaan, että ensi viikolla alkaa taas normaali elämä. Nyt on vain tämän perheen äiti seonnut kahdesta asiasta: aikuisten naamiaisista ja juoksemisesta. (Toinen näistä toivottavasti jää ensi viikollakin meidän elämään, mutta vähän vähäisemmässä määrin)

Siis, työpaikalla järjestetään huomenna Halloween-partyt vähän jälkijunassa ja innostuin lapsen lailla siitä mahdollisuudesta, että saan kerrankin pukeutua. Paljonhan ei vaadi tehtä tästä akasta noita-akkaa, mutta kummasti tuota tilpehööriä tuntuu ympärille kerääntyvän ;-D On nahkahousua ja korsettia (nehän ne noita-akalle kuuluvat?? :-D), violettia peruukkia kera noitahatun, hurjat meikit suunnitteilla (toteutus onkin toinen juttu, heh) ja tietysti kynnet sävy sävyyn hämähäkki- ja seittikoristeluin. Äitikin siis leikkii :-D

No, tuo juhla on huomisen jälkeen ohi, toivottavasti onnistuu. Juokseminen onkin sitten vähän pidempi projekti.

Eräs "rakas" sukulainen kun oli sitä mieltä, että tämä sohvaperuna (jolla siis ei käytännössä ole koskaan vapaa-aikaa, kun ukko-kulta on sen verran töissä kummallisiin aikoihin) pitää saada liikkeelle ja ilmoitti Helsinki City Runiin toukokuussa juoksemaan puolimaratonin. Jep jep, en siis ole juossut kahteenkymmeneen vuoteen ja tarkoitus oli aloittaa se sitten, kun lapset ovat sen ikäisiä, että ne voi jättää keskenään kotiin. No, haastettahan en jätä ottamatta vastaan, vaikka monen muunlaista hankaluutta sen vastaanottaminen elämään teettääkin seuraavan puoli vuotta. (Kaunis kiitos P:lla siitä, että on luvannut sietää kaiken menemisen tänä aikana)

Nyt on sitten treeniä seitsemisen viikkoa takana ja arvata saattaa, että paikathan tässä iässä alkaa pettää. Siispä olen nyt juossut lenkkien lisäksi lääkärillä ja fysioterapeutilla pystyäkseni jatkamaan. Tilanne näyttää onneksi kohtuulliselta ja toivoa on, ettei tässä joudu pyyhettä vielä ainakaan kehään heittämään.

Ja uskomatonta kyllä, olen saanut itsestäni irti sen viisi kertaa viikossa ovesta lähtemisen, vaikka usein se onkin sitten vasta puoli kymmenen aikaan illalla, kun P tulee töistä ja lapset on nukkumassa.

Siis vapise, SUKULAINEN, lähtöviivalla nähdään!!!

Mutta siis näissä ajatuksissa tämä viikko, muu perhe lomailee!
Ensi viikolla toivottavasti uudet (tai siis muutKIN) ajatukset!